Sanoin tänään ystävälle, että visioissani vapaa ja itsenäinen freelancer-elämä on aina sitä, että istun pimeänä iltana sohvan nurkassa kaunis viinilasi kädessäni ja syvennyn johonkin niistä tolkuttoman monista suurista, tämäkkäsivuisista taidekirjoista, joita olen vuosien varrella kirjahyllyyni ja lattioilleni kerännyt. (Taustalla soi aina joko Massive Attack tai Bitter:Sweet.) No, minähän en koskaan tee tuota. 

Paitsi tänään. Tänään suunnittelin jo aamupäivästä, että illalla teen juuri sitä! Ja tein!

Tartuin Andrew Zuckermanin Wisdom-nimiseen kirjaan. Parisataa sivua ihania, viisaita, kauniita, ihanan viisaan kauniita vanhoja ihmisiä. Mahtava konsepti: otetaan viisikymmentä yli 65-vuotiasta ja pyydetään heitä kertomaan, mitä ovat elämänsä vuosina oppineet. Hienoa konseptissa on sekin, että vanhat ja viisaat ovat oppineet aivan eri asioita: yksi on oppinut, että taiteenteko on pelkkää jumalallista inspiroituneisuutta, toinen, että se on silkkaa puurtamista. Ehkä molemmat silti ovat yhtä mieltä siitä, että tärkeintä on se, että on oppinut.

Fanitan ihan hirveästi vanhuksia. (No hei, olen viettänyt kaksi kokonaista kesää keskellä kiihkeintä ja kiihottavinta nuoruuttani vaihtaen vanhuksille vaippoja. Kyllä kai fanitan.) Tässä kirjassa loppujen lopuksi parasta ovat kurtut, pussit, kulmakarvapuskat, hopeiset hiukset, tuikkivat silmät ja itsevarmat hymyt. Voisin katsella niitä ikuisesti, niin kuin katsellaan tulta tai merta.

Kai siksi, että niistä näkee, että vanha ja viisas on oppinut. Mitä tahansa, kunhan on oppinut.

Trailerikin on, näemmä.

//www.youtube.com/embed/z7DofEVlIdY

P.S. Kuuntelin Tapio Rautavaaraa.