Kun tyttö vihdoin sai pyöränsä muuttokuormasta, hän on tietysti halunnut kulkea sillä joka päivä kouluun, mikä on toki kaikista järkevintä. Autorumba koulun pihalla on aivan järkyttävä, joten ei ole mitään järkeä viedä lasta kouluun autolla jos se ei ole aivan pakollista. Koska mulla itselläni ei ole pyörää, tietää tytön pyöräily mulle pakollista aamulenkkiä.

Tällaiselle aamu-uniselle sunnuntailenkkeilijälle päivän aloittaminen juoksulla on ollut aika haaste.  Lisähaastetta tuo myös se, että tyttö on ottanut oikean valmentajan roolin, eikä antaisi minun levähtää hetkeäkään. On kuulema tylsää odotella risteyksissä jos tulen liian hitaasti. Ensimmäisen viikon lopulla jalat tekivätkin hiljaista kuolemaa. Nyt huomaan että juoksemisesta on yllättäin tullut jo hieman helpompaa. Tähänhän saattaa jopa tottua.  Tavoitteenani on myös löytää lähistöltä joku kiva kuntosali tai muu jumpparyhmä jossa voisin alkaa käymään säännöllisen epäsäännöllisesti. Tarjontaa ainakin on laidasta laitaan, pitäisi vain löytää se oma juttu!