Raskausviikko 26 on pyörähänyt käyntiin, ja olo on tukala. Supistuksia tulee jo melko pienestäkin rasituksesta, enkä voi enää esim. ostaa kaupasta itsekseni mitään painavaa, maitopurkkeja tai sellaista. Mahakin tuntuu jo todella isolta ja painavalta. Peilistä katsoo päivä päivältä enemmän muumia muistuttava hahmo. En muista että olo olisi ollut näin raskas näillä viikoilla ensimmäisellä kerralla. Päinvastoin, muistan ajatelleeni että maha kasvaa aivan liian hitaasti! Supistuksiakin tuli silloin ekan kerran vasta kun synnytys alkoi käynnistyä. Nyt mulle sopisi aivan loistavasti jos masun kasvu loppuisi tähän, mutta taitaa olla toiveajattelua. Vauva potkii varsinkin iltaisin reippaasti, mutta vaikuttaa rauhallisemmalta tapaukselta kuin esikoinen. Toisaalta asiaan saattaa vaikuttaa se, että vauva potkii useimmiten sisuskaluihin päin, jolloin useimmat liikkeet tuntuu sellaisina vaimeina kumauksina. Joka kerta vähän pelästyy, kun vauva mätkäiseekin mahan ulkoseinää. Jännä miten erilailla kroppa voikin reagoida eri raskauksissa.

Joulun jälkeisistä alennusmyynneistä tuli ostettua ensimmäiset vauvanvaatteet. Vaatteiden osto on ollut hieman haastavaa, sillä täällä ei ihan oikeasti myydä lähestulkoon mitään sellaista vaatetta mikä voisi sopia sekä tytölle että pojalle. Sen takia en hankkinut mitään ennen kuin saimme tietää sukupuolen. Tyttöjen osastoilla kaikki on todella todella pinkkiä, röyhelöistä ja koristeltu ruseteilla, ja poikien osastolla kaikki on vastaavasti todella poikamaista. Siis supersankaria ja traktoria. Jos jotain kivaa kuosia meinaakin löytyä, niin se on sitten pilattu lätkäisemällä kissan kokoisin kirjaimin teksti ”PRETTY GIRL” tai ”COOL DUDE”. 

Muutenkin täytyy sanoa että paikallinen ”lastenvaatemuoti” ei miellytä mun silmiäni hirveästi. Kaikki on jotenkin niin överin värikästä, ylisöpöä ja jollain tapaa tulee mieleen 90-luku ja ne ajat kun itse olin pieni. Itse tykkään enemmän vähän hillitymmästä linjasta. 6v. saa jo itse valita vaatteensa, kunhan ovat käytännöllisiä, ja hänelle toki uppoaa neonkeltainen ja pinkki. Vauvan vaatteet sen sijaan päättämme me vanhemmat, joten haluaisin tietty löytää sitten mahdollisimman kivoja vaatteita.  Onneksi täällä on kuitenkin vanha kunnon H&M josta voi löytää jotain tuttua ja pohjoismaista silmää miellyttävää! Ja sieltäpä nämä meidän ensimmäiset hankinnat ovatkin, lukuunottamatta tuota kettupotkaria ( jossa siinäkin lukee muuten ”daddys little buddy”, onhan se poikien osastolta ).

Täällä olen huomannut selvästi sen kuinka edistyksellisiä ylipäätän tässä sukupuolikasvatus -asiassa Suomessa oikestaan ollaankaan. Itse en ole koskaan innostunut ”sukupuolineutrauliudesta” sellaisena asiana josta jaksaisin paasata tai tehdä siitä itselleni jotain suurta kasvatusideologiaa. Ihan maalaisjärki on riittänyt tajuamaan että jokainen saa olla sitä mitä on ja tykätä mistä tykkää. Ei ole poikien ja tyttöjen harrastuksia tai värejä, ja että sekä pojat että tytöt ovat ihania, jokainen omanlaisensa persoona. Ihan siis päivänselviä asioita?

Täällä huomaan kuitenkin todella usein hieman hölmistyväni paikallisia asenteita ja käytäntöjä, enkä ole ainoa suomalainen joka on havainnut saman. Tutun pojilla kun on hieman pidemmät hiukset, oli hänelle kommentoitu että taisit toivoa tyttöjä.Leluosastojen sukupuolijaottelut ovat arkipäivää, pinkissä tikkarissa lukee girl ja sinisessä boy. Kouluissa järjestetään isä-tytär tanssiaisia ja äiti-poika seikkailutapahtumia, eikä kukaan ilmeisesti vaivaa päätään sillä, että joku tyttö ehkä mielummin seikkailisi ja poika tanssisi.. ja entäs ne keillä ei ole isää tai äitiä?

Lasten sairaalan pikkueläinpussit on jonkin logiikan mukaan määritelty vain pojille sopiviksi. Ennen kuin tiesin vauvan sukupuolen, ja juttelin asiasta tuttujen kanssa puistossa, minulle todettiin ihan kevyesti nauraen että ”onneksi sulla on jo tyttö niin nyt ei haittaa vaikka tulisi poika!” ja että ”tytöt on tietysti rauhallisempia”.  Tällaisia kommentteja olen tottunut kuulemaan lähinnä 80-vuotiaiden suusta. Yhden hulivilitytön äitinä en voinut kuin pyöritellä päätäni. Kun yritin esittää jonkinlaista vasta-argumenttia, aloin tuntea itseni jotenkin suureksikin normien rikkojaksi, vaikka omasta mielestäni yritin todeta vain jotain itsestäänselvää. Jokainen lapsi on omanlaisensa, ja parhaita juttuja vanhemmuudessa on juuri se, että saa seurata millaiseksi persoonaksi oma lapsi kasvaa.