Kai se on pakko uskoa, kun kahdessa ultrassakin on jo käyty, ja kaikki on näyttänyt hyvältä. Masussa kasvaa vauva! Esikoisen raskausajasta on jo yli kuusi vuotta, ja kaikki on taas uutta ja ihmeellistä. Tällä kertaa jännitystä lisää myös erilainen terveydenhoitojärjestelmä, jonka koukeroissa olen jo ehtinyt olemaan aivan pihalla.

Viikkoja on kertynyt nyt 15, ja odottelen jo malttamattomana tuntevani ensimmäiset liikkeet. Pitkäveteisen ja epävarman alkuraskauden jälkeen tuntuu, että nyt ollaankin menossa jo hurjaa vauhtia kohti puoliväliä! 15 viikkoa kuulostaa jo aika paljolta. Tai ainakin vähän enemmältä!

Ensimmäiseen raskauteen verrattuna tämä toinen on kulunut tähän asti aivan erilailla. Olen kärsinyt jatkuvasta pahoinvoinnista ja erilaisista ruokaällötyksistä. Nälkä on myös jatkuva, ja olo täysin vetämätön. Esikoista odottaessa olin muistaakseni vain väsynyt alussa, mutta muuten olo oli normaali. Ruokahimot ja ällötykset tuntuivat lähinnä urbaanilegendoilta, eikä pahoinvointikaan vaivannut.

Plussan ilmestyessä tikkuun, lupasin itselleni hartaasti, että raskausaikana noudattaisin terveellisiä elämäntapoja, söisin monipuolisesti ja liikkuisin aktiivisesti niin pitkään kuin suinkin pystyn. Terveellinen ruokavalio kuitenkin kuoli siinä vaiheessa kun jo pelkästään sanat ”pähkinä” ”avokado” ”vesimeloni” ja ”mysli kreikkalaisella jogurtilla” saivat aikaan yökkäysrefleksin, ja mäkkärin ranskalaisista tuli niitä ainoita ruokia joita pystyn syömään voimatta pahoin.  Toivon että nyt toisen kolmanneksen lähtiessä kunnolla käyntiin, olo alkaisi pikkuhiljaa jo normalisoitua..

Esikoista odottaessa olin myös autuaan tietämätön siitä, mitä tuleman pitää. Mulla ei ollut mitään käsitystä raskaudesta tai vauvoista, enkä sen vuoksi osannut oikestaan liiemmin edes pelätä tai jännittää. Kun raskaustestiin ilmestyi plussa, se tarkoitti sitä että tulee vauva. En miettinyt vakavissani keskenmenon mahdollisuutta. Jos sydänäänet eivät ekalla neuvolakäynnillä kuuluneet, luotin hoitajan sanaan siitä että se on ihan tavallista niin aikaisessa vaiheessa. Ultriin mentiin vain pääasiassa katsomaan vauvaa, vaikka toki tiesinkin, ettei niitä ultria sen vuoksi tehdä. Miten huoleton olinkaan!

Nyt huomaan olevani enemmän hermona. Nyt tiedän asioista liikaa, ja se tieto lisää tuskaa. Mietin myös enemmän sitä, kuinka elämä tulee muuttumaan. Olemme olleet kolmisin jo niin pitkään ja tyttö on jo sen verran iso, että koko homma tulee menemään täysin uusiksi vauvan synnyttyä. Välillä on vaikeakin kuvitella tähän toista lasta, toisaalta juuri nyt jos koskaan on se hetki kun sylissäni on tilaa toisellekin pallerolle.

Olen aina halunnut kaksi lasta, mutta jo alusta asti oli selvää että tenavilla tulee olemaan hieman suurempi ikäero. Kun tyttö syntyi, ajattelin sopivan ikäeron olevan 4-5 vuotta. Vuodet kuitenkin hulahtivat ohitse kuin huomaamatta, eikä toisen lapsen ajattelulle ollut aikaa työnteon ja opiskelujen viedessä mukanaan. Kun muutimme Kaliforniaan, tiesin että nyt on se hetki, tai sitten sitä ei tule ikinä. Sisarusten ikäeroksi tulee huimat 7 vuotta, mutta toistaiseksi se on tuntunut oikein hyvältä. Tyttö on innoissaan tulevasta isosiskon roolistaan, ja kertoi jo ylpeänä auttavansa meitä sitten ihan kaikessa, jopa yöheräilyissä, mutta vaippoihin hän ei sentäs halua koskea.