Pariisi. Mun suosikkikaupunkini maailmassa, ainakin nyt viimeviikkoisen jälkeen. Asuin neljä yötä Montparnassessa, kulman takana suloisista kahviloista ja hälyisistä ravintoloista. Söin hyvin ja join paljon kahvia, nautin joka suupalasta. Söin jopa pihvin nurkilla sijainneessa Le Relais de l’Entrecôte-ravintolassa, vaikka normaalisti en lihaa juuri syökään. Puhuin ranskaa kaikille, jotka antoivat minun sitä harjoitella,vaikka en kyseistä kieltä juurikaan osaa. Edes kahdeksan vuoden lukio- ja yläkoulu- aikaisten opintojen jälkeen.

Illat on niin kauniita suurissa kaupungeissa, välkkyvät valot piilottaa lian ja ilmansaasteet ja kenelläkään ei tunnu enää olevan kiire. Lämmitetyt terassit on maailman kutsuvimpia paikkoja ja sitä tahtoisi vaan jäädä johonkin hämyiseen nurkkaan juomaan punaviiniä ja puhumaan kirjoista tai elämästä tai mistä vaan, kunhan seura on oikeaa.

Päivisin Pariisi tuntuu valoisammalta kuin muu maailma. Siltä kuin taivas olisi lähempänä ja onni on henkäyksen päässä. Jonain päivänä vielä matkustan Pariisiin ilman kiirettä ja pakollisia nähtävyyksiä. Nauttimaan vain. Edellisen ja samalla ensimmäisen kerran kävin Pariisissa melkotarkalleen vuosi sitten. Silloin kaupungista jäi paljon nuhruisempi ja ikävämpi kuva kuin nyt, kun tunsi kaupunkia ja sen tyyliä jo vähän. Myös vastikään lukemani kirja Paris Revealed: the secret life of the city auttoi ymmärtämään kaupunkia eri tavalla.

Tällä kertaa kiireettömyyteen ei ollut juurikaan mahdollisuutta; matkaseurana olivat poikaystävä ja tämän vanhemmat. Appikokelaan elinikäinen haave oli nähdä Pariisi ja nyt se on sitten toteutettu. Ilman hampaidenkiristelyä ei tosiaankaan selvitty, mutta kuitenkin ilman kinasteluja, riitoja, kyyneleitä tai raivareita.

Onpahan taas jotain, mitä muistella pimeinä talvi-iltoina.