Metsä, jossa kummituseläimen tapasin

 

–       Mitä jos lähdettäisiin maanantaina Filippiineille?

–       Mikäs siinä!

Hetken päästä sähköpostiin kilahtivat lentoliput kolmen päivän päähän, määränpäänä Cebun saari Filippiineillä, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa pienelle Panglaon saarelle. Turha ehkä mainita, että tätä keskustelua ei käyty Joensuussa vaan Soulissa koeviikon jälkimainingeissa. Reissu tuli näin huomattavasti lompakon ja lentokoneessa kulutetun ajan kannalta ystävällisemmäksi.

Tällaisena eläinfanina yksi viikon reissun kohokohdista oli tavata Filippiineillä ehkä maailman suloisimpia mulkosilmiä, kummituseläimiä eli tarsiereja. Kummituseläimet ovat äärimmäisen ujoja ja herkkiä eläimiä, jotka pitävät tarkasti huolta reviiristään. Yksi pikkukaveri tarvitsee jopa hehtaarin verran yksityistä elintilaa itselleen(!). Sinne tiluksille ei niin vain saa toinen kummituseläin tulla huutelemaan. Ja kummituseläimille ei muutenkaan saa huudella, sillä liiat ärsykkeet voivat viedä ne täyteen epätoivoon. Ylistressaantunut eläin voi äärimmäisessä tapauksessa tehdä itsemurhan hakkaamalla päätään jotain kovaa vasten niin pitkään, että henki lähtee. Auts.

 

 

Boholin saari, joka sijaitsee siltayhteyden päässä Panglaosta, on ainut paikka maailmassa, jossa kummituseläimiä pääsee katsomaan luonnonvaraisina. Suojelualueelle oli hiivittävä ja puhuttava kuiskaten. Olin varautunut tapaamaan isoja apinoita, mutta puuhun käpertyneet otukset olivatkin vain hieman päärynää kookkaampia.

Kummituseläimillä on öinen alter ego, jolloin niistä kuoriutuu armottomia ja vikkeliä saalistajia. Vaikea kuvitella, että niitä muut pelkäisivät kuin ruokalistalla olevat heinäsirkat. Toisaalta jotain kummitusmaista noissa eläimissä on… Se näyttää lajilta, joka voisi elää toisella planeetalla isoine silmineen ja pitkine sormineen. Vai mitä sanotte?

 

”Miten saisin maapallon vallattua.. Hmmm…”