Vaikka läpi harmaan kiven - eli kahden patikointireissun viikonloppu

Suoraan Soulista

 

Vaeltaminen, tuo korealaisten rakastama viikonlopun viettotapa, johon varustaudutaan ammattimaisin ja mahdollisimman värikirjavin varustein. Päiväreissua varten tarvitset korealaiseen tyyliin ainakin peilipintaiset nopeat lasit, untuvaliivin, mielellään North Face-merkkisen teknisen takin, tekniset housut, tekniset hanskat, vaelluskengät, retkituolin, retkirepun, kävelykepin/puisen sauvan ja naisille ehdottomasti leveä aurinkolippa. Jos näitä sinulla ei ole, niin susi sinut syököön. Varusteisiin käyttämäsi rahamäärä on suoraan verrannollinen vaeltamismenestykseesi ja –kuntoosi.

Oli siis itsekin päästävä kokeilemaan tätä korealaista ajanviettotapaa ja päädyin patikoimaan viime viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina. Tosin vasta sunnuntaina sain kokea, mitä se ”oikea” patikointi oikein on. 

(Yritin googlettaa mitä eroa on patikoinnilla ja vaeltamisella, mutta en löytänyt selvää vastausta. Käytän siis kumpaakin ilmausta iloisesti sekaisin. Jos joku tietää, niin kertokaa ihmeessä :D)

 

LAUANTAI

Puoliltapäivin otamme saksalaisen vaihtarikaverini kanssa metron Namsanin puiston lähettyville, reppuuni on sullottu riisikolmioita, saksanpähkinä-tuorejuustoleipää ja keksejä. Tapaamme asemalla vaihtarikaverin korealaisen kaverin ja lähdimme kapuamaan kohti mäkeä ylöspäin kohti Namsanin puistoa. Ennakko-odotuksistani huolimatta emme ryntää keskelle metsää vaan patikointireissu osoittautuu mukavaksi päiväkävelyksi ja puiden ensimmäisten keltaisten kukkien ihasteluksi. Tie on leveä ja joissain kohdin tuntuu kuin tietä olisi vuorattu jollain askelta pehmentävällä materiaalilla. Vastaan tulee koiranulkoiluttajia, muita päiväkävelijöitä ja juoksijoita. Muutama sokea lenkkeilijä kiitää ohitsemme sellaista vauhtia alamäkeen, että luulemme ensin heidän olevan sauvakävelijöitä. Istahdamme syömään riisikolmioita levähdyspaikalle, josta Namsan-näköalatorni näkyy selvästi ja vaihtelemme pähkinöitä, keksejä ja sipsejä keskenämme.

 

 

Mäen nyppylällä on temppeli, jonka pihassa miehet harjoittelevat jousiammuntaa. Maalitaulut ovat niin pitkän matkan päässä, että mietimme mistä jousiampujat tietävät nuolen osuneen maaliinsa. Voi tietysti olla, että jousiampujien taidot ovat niin huipussa, että he vain tietävät aina osuvansa maalitaluun. Koska seurassamme on yksi korealainen, hän käy kysymässä saisimmekohan mekin kokeilla jousiammuntaa. Vastaus on, että meidän pitäisi varata aika etukäteen kaksi kuukautta kestävään koulutukseen, jotta voisimme kokeilla ampumista. Olisihan se aika hieno harrastus käydä puhtoisessa zen-mielentilassa jousiampumassa viikonloppuisin ja kumarrella viiksekkäille jousiammuntamestareille.

 

 

SUNNUNTAI

Aamulla leipää mussuttaessani selailen samalla tietoa päivän vaellusreitistä. Vaellusreitille on vaikeusasteikolla 1-5:teen annettu 4, joten pidän mielessäni tsemppipuheita reisilleni ja pakaroilleni jo valmiiksi. Bussipysäkillä teknisiin asuihin ja nopeisiin laseihin pukeutuneet korealaiset antavat osviittaa siitä, että nyt on tosi kyseessä. Bukhansanille vievää tietä reunustavat välineurheilijoiden unelmaputiikit, joista voi ostaa toisiinsa sopivat vaellushanskat ja aurinkolipan. Alkupää reitistä näyttää kauniilta, äärettömän kirkasta vettä luikertelee kivien välissä ja kauempana näkyvät vuorten huiput. Teräsmummmot ja –vaarit kiitävät ohitse otsat rypyssä huipun valloitus mielessään.

 

 

Tasaisen osuuden jälkeen edessä näkyy tie, joka on kirjaimellisesti pitkä ja kivinen. Kapuaminen tuntuu samalta kuin harppoisi epätasaisissa portaissa kolme askelta kerrallaan. Pysähdymme välillä haukkamaan happea ja palan suklaapatukkaa. Ja sitten taas mennään. Jyrkimmissä osioissa joissa pelkään tasapainoni pettävän etenen neljää raajaa apua käyttäen ja välillä halailen puita pysyäkseni pystyssä. Huippu häämöttää jo ja sanomme portaissa toisillemme ”almost there” ja vastaantuleva mies purskahtaa räkäiseen nauruun, joten ei hyvältä vaikuta. Ja kas, nurkan takana on mitäs muutakaan kuin yhtä pitkät portaat kuin mitkä juuri kohosimme.

 

 

Kipuamme vihdoin huippua edeltävälle välitasanteelle, josta maisemat ovat ihan huikeat. Vastapäiset vuorenhuiput, muut kaukana siintävät vuoret, kaupunki alhaalla ja aurinkoista taivasta halkovat korpit. Sellaisia maisemia, joita ei pysty kuviin koskaan ikuistamaan vaan ne on itse nähtävä. Suurin osa porukastamme lähtee kohti huipuinta huippua eli 836:teen metriin, mutta joudun toteamaan, että tästä reissusta en tule kertomaan tarinaa, jossa voitan pelkoni. Tunnen oloni pahoinvoivaksi kun katson ihmisiä ponnistamassa itseään ylös köysiaitaa apuna käyttäen. Luonnolliset korkeudet, joissa minun ja kalliojyrkänteen välillä on köysiaita, ei vaan saa oloani rohkeutta puhkuvaksi, vaikka kuinka yritän olla itseni ylittävä ihminen. Ihan kuin minä ja tuo jyrkänne olisimme vastakkaiset magneetit ja itsesuojeluvaisto on tilanteessa niin vahva, että tunnen sen fyysisesti.

Istuudun takalistolleni ihastelemaan maisemia ja mietin, että lepo ja muiden vaeltajien vuoren valloituksen seuraaminen on tällä hetkellä mukavampaa kuin se, että yrittäisin saada vuoren rinteestä otetta tasapohjaisilla lenkkareilla.

Kohta, jota en ohittanut. Kuva ei anna oikeutta sille pudotukselle, mikä aidan takana on.

 

Alastulo onkin sitten naurettavan helppoa verrattuna ylösmenoon. Yhteensä vuorella kipuamiseen kaikkine taukoineen meni vähän alle kuusi tuntia.

Ja se kuljettu matka? Vähän alle kahdeksan kilometriä… 

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.