Meille ei käynyt niin kuin heille, naistenlehtien onnellisille.

Emme löytäneet toisiamme uudestaan, vaikka yhdessä taistelimme.

Tai ainakin siitä kovasti puhuttiin.

Olisi pitänyt hommata lastenvahti ja irtautua arjesta.

Juoda pullo shampanjaa ja humaltua toisesta.

Niin siellä kiiltävien kansien välissä neuvottiin.

Etsiä yhteinen harrastus, hullutella, yllättää ja unohtaa jokapäiväiset.

Vaikka toisella olisi kissanpaskaa kynsien alla.

”Muistelkaa alkuaikoja, mihin rakastuitte ensin toisessa?”

Mitä jos sitäkään ei enää muista?

Ja kun me annoimme periksi, olimme kai luusereita.

Tämä oli turha ero, teidän olisi pitänyt yrittää, vielä lujempaa.

Mutta sen läheisimmän ystävän silmistä näin hyväksynnän.

Ja suorista sanoista kuulin ymmärryksen.

Kun minä vihdoin käännän selkäni ja sinä kävelet pois, oloni on sekä kevyt että raskas.

En jaksa juhlia, niin kuin minä joskus kuvittelin.

Menen lopen uupuneena nukkumaan, piirrän sivun laitaan pisteen.

Ja kun minä aamulla herään, laulan kilpaa lintujen kanssa.

Itken ja aukaisen elämääni uuden lehden.