Kahvilan vieruspöydässä istuu nainen, elämää nähnyt, mutta pitää itsestään huolta. Ikää 42-vuotta. Ei mitään filtteriä, eikä voluuminkääntövipua.

Hänen puheestaan ystävälleen, pöydän toiselle puolelle, saisi Broadway-hitin, menestys monologin. Aikamme ääni, katkera yksinhuoltaja.

”Ja se sika oli vaan sopinut lähtevänsä reissuun kun lapset on sillä. Siis kysymättä minulta mitään. Miten se ei sovi tuommosia etukäteen ja mieti sitä että milloin sinne reissuun voi lähteä? Tämä on ollut nyt tätä kolme vuotta. En jaksa enää. Se kuvittelee että mulla ei ole muuta tekemistä kuin olla lasten kanssa. Missä se minun oma elämä on? Lastenvalvojakin sanoi että minulla ei ole omaa elämää. Löytäisinpä edes jonkun miehen. Se helpottaisi monellakin tapaa kun löytäisi uuden miehen. Mutta ei. Ei niitä löydä…”

Koko maa täynnä samaa yh-monologia. Mies lähti, elää omaa uutta elämää. Siihen ei mahdu entiset lapset. Naisella ei ole elämää, eikä uutta miestä ja sekin on ex-miehen syytä. Lastenvalvoja sano sitä ja sossu-täti tätä. Otapa nainen itseäsi niskasta kiinni ja hanki se oma elämä. Et pystynyt muuttamaan miestäsi avioliitossa, miten pystyisit nyt? Ja jos et ole onnellinen omassa elämässäsi nyt, elä kuvittele että uusi mies sen onnen sinulle toisi.