Itkukohtaus julkisessa kulkuvälineessä

8.9.2014 jää historiaan päivänä, jolloin vauva sai ensimmäisen itkukohtauksen julkisessa kulkuvälineessä. Näinä hetkinä ehtii sekunnin sadaosassa nähdä silmiensä ohi vilahtavan kaikki ne hetket, kun on itse katsonut tuskanhikeä valuvia äitejä julkisella paikalla tuudittamassa lastaan. Ja nyt olen itse tässä, itkevän vauvan kanssa.

Hetken panikoinnin jälkeen teen siirtoni. Juttelen vauvalle ja tarjoan tuttia. Hetken rauha. Katson ympärilleni, joku vähän vilkuilee. Vauva sylkee tutin pois ja valittaa. Ei, ei, ei.  Ja sieltä se itku saapuu. Uudelleen tutti esiin. E kelpaa. Ei, ei, Ei! Ei se tutti kelpaa vieläkään. Itku jatkuu. Ei sentään vielä raivoa. Katson ympärilleni. Tässä vaiheessa katseita on jo enemmän. Pelkään, että joku mielensäpahoittaja alkaa neuvomaan.

Nostan vauvan syliin ja juttelen lempeällä äänellä ohikiitävistä puista ja taloista. Mitä ihmettä oikeat äidit sanoo lapsilleen, mä puhun vain puutaheinää! Kutitan vauvan niskaa hellästi ja oho! Vauva rauhoittuu ja katsoo ympärilleen. Pysäkillä ärsytys nousee uudelleen, ehkä ohikiitävät maisemat rauhoittaa?

Onneksi olin juuri tänään pukenut vauvalle päälle kaapin söpöimpiä vaatteita ja pysäkillä poisjäävä rouva jopa ihastelee vauvaa. HUOH!

Jään pois aiottua aiemmin, nyt suorinta tietä kotiin. Itkukohtaus Lidlin kapeilla käytävillä tähän päälle romahduttaa parhaankin supermaman.

Kotiin kävellessä raivo alkaa uudelleen. Asetan tuttia vauvan suuhun ja varon visusti katsomasta muita tiellä liikkujia. Tutti tippuu vauvan suusta. EI, haluan kotiin hymyilevän vauvan kanssa nyt. Vauva heilauttaa kädellään tutin takaisin suuhun, ehkä jopa tahtomattaan. Ja jatkaa itkuaan. Unohdan itkun ja lähetän viestin miehelle, Vauva osasi laittaa tutin itse suuhunsa. Olen ylpeä supermama. Mä selviän mistä vain.

***

Tunteja myöhemmin olen jumissa kotona (edelleen) raivoavan vauvan kanssa. Kaikki ylpeys on kadonnut. Miten tästä selviää? Yhtäkkiä vauva nukahtaa tissille (joka maagisesti yhtäkkiä kelpaa) ja kaikki onkin taas hyvin.