Mistä olen tullut
Synnyin vanhoillislestadiolaisen perheen viidenneksi lapseksi. Edellinen vauva oli syntynyt – ja kuollut – vain vuotta aiemmin. Vietin alkuraskauden kohdussa kaksoseni kanssa, mutta hän ei jaksanutkaan loppuun saakka, vaan jätti minut yksin. Miten fiksu päätös,olen ajatellut usein.
Olin ensimmäiset vuodet sosiaalinen, eloisa ja iloinen. Otin rohkeasti kontaktia muihin ihmisiin, tunsinpa heitä tai en. Minulla oli paljon asiaa, ja tykkäsin esiintyä ja olla huomion keskipisteenä.
Kuusivuotiaana kaikki muuttui. Sulkeuduin täysin, enkä uskaltanut puhua enää kenellekään. Pelkäsin ihmisiä ja uusia tilanteita. Halusin pysytellä varjoissa, ja poissa valokeilasta. Häpeä oli juurtunut jo pysyväksi osaksi identiteettiäni.
Vanhempieni suhde oli myrskyisä ja ailahtelevainen. En tiedä, rakastivatko he koskaan toisiaan. Isäni oli väkivaltainen ja arvaamaton, hakkasi pienimmästäkin syystä – ja usein ihan ilman syytä. Hän oli jatkuvasti kireä ja kiukkuinen, hän tiuski, huusi ja moitti äitiäni kaikesta. Väkivaltatilanteissa yritin usein mennä väliin, ja saada isän lopettamaan. Yritin monenlaisia keinoja; joskus vetosin tunteisiin, toisella kertaa vastasin huutoon vihalla ja sitten taas yritin lempeyden kautta saada aikaan muutosta hänen käytöksessään. Mikään ei auttanut.
Tein kaikkeni ollakseni mahdollisimman pieni ja huomaamaton. Olin tunnollinen, luotettava ja otin aivan liian suuren vastuun pikkusisaruksista – joita syntyi lopulta yhdeksän – ja äidistä. Tunsin, että koko tilanne on minun vastuullani; jos tai kun isäni kajoaa vihalla äitiini, minä olen epäonnistunut tehtävässäni.
Uskoin vakaasti, että mikäli vain olisin tarpeeksi ihana, saisin osakseni rakkautta ja tilanne kotona tasaantuisi. Joten tein kaikkeni ollakseni vanhemmilleni mieliksi. Toin koulusta kotiin kymppejä, ja pyrin joka hetki olemaan näkymätön ja tottelevainen. Jos kokeesta tuli 10-, sain kuulla kuittailua siitä, miksen sitä yhtä asiaa opetellut paremmin – olisin voinut saada täydet pisteet.
Ja siitä tulikin seuraava peruspalikka identiteettiini; minun on aina oltava täydellinen. Muut voivat saada kokeista kaseja tai kutosia, minun täytyy saada täydet pisteet. Sitä minulta odotettiin, ja sitä opin myös itse vaatimaan itseltäni. Muuten en kelpaa.
Nämä samat uskomukset ovat pysyneet matkassa tähän päivään saakka. Olen aivan liian vaativa ja kriittinen itseäni ja tekemisiäni kohtaan, jumalanpelko sai aikaan ocd-oireita ja väkivallan värittämä lapsuus aiheutti ptsd:n ja lopulta myös masennusta ja jatkuvaa ahdistusta. Tajusin vasta viimeisen vuoden aikana, saatuani vihdoin aloittaa psykoterapian, että olen dissosioinut lapsuudesta saakka suuren osan ajasta.
Nyt olen pian kolmekymppinen, ja minulla on yksi oma lapsi. Muutettuani 18-vuotiaana omilleni olin jatkuvasti huonoissa parisuhteissa, siedin henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa ja janosin rakkautta. Pääsin minua eniten rikkoneesta parisuhteesta eroon huhtikuussa 2023. Tuo suhde oli täynnä henkistä väkivaltaa, rajoittamista ja manipulointia. Kolme terapeuttiani ja yksi psykologi ovat olleet varmoja siitä, että kyseessä oli narsisti.
Minun on vaikea luottaa ihmisiin tai elämään, tai edes itseeni. Epäilen kokemuksiani ja tunteitani, en osaa tunnistaa, milloin minua kohdellaan huonosti.
Olen ollut työttömänä koko elämäni, ja käynyt neljää eri koulua, joista viimeisimmän kävin loppuun saakka. Valmistuin huhtikuussa 2022. Nyt olen kuntouttavassa työtoiminnassa ja käyn viikottain terapiassa. Opintolainaa on niskassa 35 tuhatta euroa.
Tulevaisuus näyttää lohduttomalta ja synkältä, ajoittain jopa ihan täysin toivottomalta. Maalatessani tauluja tai kirjoittaessani juttuja elämästä tunnen olevani elossa, ja näen valoa edessäpäin.
Helmikuussa alkaa kokemusasiantuntijakoulutus, johon pääsin ison hakijamäärän joukosta. Toivon sitä kautta saavani lisää keinoja tuoda julki omaa, lohdutonta tarinaani. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa, i guess.
Tervetuloa seuraamaan pohdintojani ja kanssaelämään uusintana elämäni kiemuroita.