Digiluu Digilei!
Puhumattomat kolmivuotiaat uusi ilmiö. Some varastaa vanhempien ajan.
Lasten levottomuus lisääntyy. Kännykät, tietokoneet, pelikonsolit ja televisiot ovat vallanneet elämämme.
Tässäpä viimeaikaisia lastemme kuulumisia uutisotsikoista luettuna. Toisin sanoen, sosiaalinen media ja älylaitteet uhkaavat syödä lapsuuden ja perustan inhimilliseltä vuorovaikutukselta.
Mikä neuvoksi?
Kysytäänpä asiaa opetusministeriöstä ja muutamilta asiantuntijoilta:
Opetusministeri Grahn-Laasonen on innoissaan: ”Peruskouluissa otetaan digiloikka!” Perusopetuksessa tulee siirtyä käyttämään digitaalisia oppimisympäristöjä mahdollisimman pian ja mahdollisimman laajasti.
”Diginatiivit, tuo kosketusnäyttöä sujuvasti jo taaperona käyttävä sukupolvi, tulee mullistamaan yritysten toiminnan seuraavan kahdenkymmenen vuoden sisällä”, hehkutetaan Markkinointi ja Mainonta -lehdessä.
”Koulun on alettava kilpailla oppilaiden mielenkiinnosta digitaalisten oppimispelien avulla. Koulu ei voi elää omassa kuplassaan irrallaan muusta digipelaamisesta”, ilmoittaa asiantuntija Pekka Qvist, ”sillä oppilaat hyvin nopeasti vertaavat oppimispeliä tuntemiinsa viihdepeleihin, ja jos pelin houkuttelevuus ei vastaa viihdepelimaailmaa, on hankalaa odottaa, että oppimispeli voisi olla oppilaiden näkökulmasta juuri mitään muuta kuin tylsä tai huono.”
”Kaikki mikä voidaan digitalisoida, digitalisoidaan!” lupaa Elinkeinoelämän keskusliiton johtotehtävissä toimiva Ylen entinen toimitusjohtaja Mikael Jungner Suomi digikehityksen kärkeen –raportissaan.
Vai niin, että tällaisia ajatuskuvioita maamme johtotahoilta. Hiljaiseksi vetää. Lasten kanssa läheisesti toimivat asiantuntijatahot ovat jo pidempään varoitelleet digitaalisaation huonoista puolista, kun taas samaan aikaan päättäjätasolta ”digiloikka” runnotaan pakolla läpi jo esiopetukseen. Jotenkin kummasti tuntuu, että tässä taidetaan olla suuremman luokan paradoksin edessä!
Vaikka tokihan digitalisaatiossa on myös ”hyviä” puolia:
– opettajista voidaan kätevästi karsia suurin osa, kun mikä tahansa opetus voidaan hoitaa verkkokurssilla, digitaalisten etäyhteyksien kautta tai vaikkapa simulaattorilla
– työrauha säilyy mukavasti niin luokkahuoneessa kuin myös kotona (niinä muutamina hassuina perheen yhteisinä työnjälkeisinä tunteina) kun pienokaiset härskisti hypnotisoidaan tablettiensa äärelle
– tietokoneiden avulla kasvatetaan kustannustehokkaasti kunnon konemaisia kansalaisia, jotka eivät turhia kysele tai kyseenalaista!
Vai onko sittenkin niin, että me tädit olemme tässäkin asiassa auttamattoman vanhanaikaisia – entisaikaan kun kaikki tuppasi olemaan paremmin?
No, tiedustellaan asiaa vielä itseltään ’diginatiivilta’:
8-luokkalainen Sini Mikkola kuvaa Hesarin mielipidekirjoituksessaan, kuinka aikuiset eivät ehdi olla lastensa kanssa juuri ollenkaan, koska ovat älypuhelimiensa lumoissa, eivätkä huomioi muita ihmisiä tai ajankulua. ”On paljon kiinnostavampaa viestitellä, lukea uutisia, olla Facebookissa tai kuunnella musiikkia kuin seurustella lasten kanssa.” Mikkola kirjoittaa huolestaan. Ongelman ratkaisuna voisi Mikkolan mukaan olla, että ”vanhemmat viettäisivät edes tunnin joka päivä lastensa kanssa.” Hänen sydäntäsärkevä toiveensa on, että ”hyvällä säällä perheet voisivat mennä vaikka potkimaan jalkapalloa lähimmälle kentälle tai nurmelle.”
Melko ravisteleva viesti kasiluokkalaiselta kasvattajilleen. Tähänkö on tultu: tunti ilman tietokonetta on nykykasvattajalle kauhistus! Jos yläasteikäinen joutuu anomaan aikaa vanhemmiltaan HESARIN MIELIPIDEPALSTALLA, jossain mättää ja pahasti.
Mutta – eipä nyt kuitenkaan hypätä johtopäätöksiin vielä yhden teini-ikäisen koskettavan kirjoitelman takia. On parasta vielä selvittää itse älylaitevalmistajan kanta asiaan.
Steve Jobsilta kysyttiin taannoin:
”Lapsesi varmasti rakastavat iPadia?”
Steve Jobs vastasi:
”He eivät ole käyttäneet sitä.”
