Kerava on paikkakunta, jota on taannoin luonnehdittu mm. ”karvanoppien pääkaupungiksi, pillurallin kotimaaksi ja tyylittömyyden tyyssijaksi. Kerava on yhtä kuin Junttila, pikkukaupungin kokoinen ongelmalähiö. Nuorisovankilakaupunki, jossa ei ole edes elokuvateatteria. Keravasta on tullut yleisnimi kaikelle karseelle: keskiolutriehumiselle ja karvanopille.”

Pitkän linjan Keravalaisina yhdymme näihin lausumiin täysin.  

Iltaisin keskuskatua käyskennellessä kelle tahansa peruskeravalaiselle voisi tulla mieleen pistäytyä vaikkapa kahvilassa. Vaan kahviloita ei kuitenkaan täällä juuri enää ole, tai ne harvat jotka ovat kaupunkiin jääneet, sulkevat ovensa viimeistään noin viideltä.

Keskusta alkaa olla aavemaisen tyhjä; lähes kaikki liikeyritykset on joko ajettu pois käyttökelvottomiksi katsotuista kiinteistöistä tai ne ovat muuten vaan kaikonneet. Viime vuosina Keravan parhailta liikepaikoilta on hävinnyt ainakin useita kahvila-ravintoloita, pari videovuokraamoa, kauneushoitoloita, ruokakauppoja, suuri Anttilan tavaratalo ja lukuisia muita liikeyrityksiä. Jopa paikallisten kaljasieppojen ykkössuosikki, menestynyt Tinatuoppi -kuppila näki muutama vuosi sitten parhaaksi ottaa hatkat. 

Autioituminen ei koske ainoastaan Keravan ydinkeskustaa vaan on levinnyt myös lähiöihin. Keravan eteläisen kaupunginosan, Savion kuuluisin suihkulähde ammottaa tyhjyyttään jo kolmatta kesää, ilmeisesti edes veteen ei taida olla varaa. Eipä tosin se suihkulähde Saviosta mitään ”silmäkarkkia” tekisi, aseman vieressä vuosikymmeniä autioituneet aavetalot aikaansaavat sen verran häijyn yleisfiiliksen tuohon osaan kaupunkiamme. Lisäksi alueen muu arkkitehtuuri koostuu lähinnä elähtäneistä räkälöistä ja erinäisistä betonibunkkereista.  

Tuona iltana, niin kuin niin monena muunakin, päätämme hakea kahvipakettimme Cittarista ja lampsia sitten koteihimme. Aurinkomäen puiston ohittaessamme kuulemme koirankusettajien äkäistä välienselvittelyä, joka äityy käsirysyyn asti. Prisman nurkalla meitä tervehtivät teinit kohteliaasti haistatellen. Jatkamme kotiin pitkin säkkipimeää kävelytietä, jonka katulamput ovat jo kauan aikaa sitten sammuneet. 

Aina ulkomailla, tai jopa vain ulkopaikkakunnilla vieraillessamme mieleemme hiipii kysymys: Oi Kerava, miksi ihmeessä olemme valinneet asuinpaikaksemme juuri Sinut?

Mutta Kerava, olemme silti jaksaneet kaikki nämä vuodet rinnallasi, koska olemme jo pidempään salaa arvelleet, että sinun karhean pintasi alla piilee jotakin muuta, jotakin kaunista. Hyvä kotikaupunkimme, olemme kyllä huomanneet, ettet välttämättä paljasta itseäsi helpolla, mutta nyt tuntuu että pitkä odotuksemme on vihdoin palkittu.  

Kerava, tämä maaginen hetki, jolloin paljastit pitkään kätkössä pitämäsi käsittämättömän säteilysi, sattui tapahtumaan viime perjantaina, 25.9.2015. 

Hyvä lukija, uskotko jos kerromme – tuona siunattuna perjantaina Kerava lunasti kaikki ne odotukset, joita kukaan voi koskaan kotikaupungilleen täällä koto-Suomessa asettaa. 

Kerava, sinä toivotit meidät tervetulleeksi ravintolaasi vielä kello kuuden jälkeen illalla. Kerava, sinä suvaitsit lastemme astua anniskelualueen sisäpuolelle tunnelmalliseen krouviisi, jossa auliisti, hymyssäsuin tarjoilit meille kaakaota ja kuohuvaa kohtuuhintaan. Kerava, sinä olit loihtinut iloksemme valotaideteoksia leikkipuiston hyvinhoidettuun ympäristöön, joiden loisteessa pimenevään iltaamme piirtyi riemukkaita sävyjä ja iltatuulessa ilakoivia valon ja varjon leikkejä.  

Kerava, sinä jaksoit yllättää vielä tämänkin jälkeen: tänä poikkeuksellisena päivänä pidit kirjastosi ovet avoimina kello 23 asti! Kerava, sinä hellit kirjastovieraittesi sieluja paitsi koko lainattavan aineistosi laajuudella myös espanjalaisen kitaran eksoottisilla sävelillä, jotka kaihoisina kiirivät kirjastosaliesi halki päivän haipuessa kohti hämärtyvää syysyötä. Kerava, sinä samalla ravitsit huikopalaa hakevan iltavieraan itsetehtyjä tapaksia tarjoillen ja sammutit janomme ilmaisella (!) mehulasillisella. 

Kerava, kuinka voisimme koskaan unhoittaa mitä sinä iltana koimme! Sillä Kerava; kun vielä loppuillasta kävelimme korskeana kuohuvan suihkulähteesi sinivihreinä väreileviä reunoja pitkin, ja kun kuu nousi tornitalojen ylle kunnioittaen niiden jylhää siluettia, kun lauhassa illassa lempeinä loimottavien, päälle jätettyjen katulamppujesi pehmeänkeltainen kajastus näytti meille tietä turvallisesti, sinä todella paljastit meille kauneimmat kasvosi. 

Ja Kerava, kun kiitollisina jatkoimme kulkuamme kirjastolta takaisin kohti keskustaa hyväntuulisten asukkaittesi hienovaraisten hymyjen hyväilyssä, olivat kaikki kolme kuppilaasi vieläkin avoinna, ja ihmiset terasseilla tyytyväisinä, täynnä elämää, toivoa – ja uskoa hyvyyteesi.

Kerava, emme koskaan unohda sitä täyttymyksen tunnetta, jonka meille soit, kun saimme ylpeinä astella kotiin näiden katukahviloiden ohitse, nautiskellen sisältä kantautuvasta elävästä musiikista kuin Rivieran bulevardilla konsanaan. Kerava, emme totisesti tuolloin aivan pystyneet sanomaan, oliko tämä kaikki sittenkin vain kuvitelmaamme tai toiveajattelun synnyttämää hallusinaatiota. 

Mutta ei. Kerava, Sinä todella annoit meille tämän kaiken. Tarkistimme nimittäin asian heti seuraavan aamun sarastuksessa sinun selkeiltä nettisivuiltasi, välittömästi. Ja kyllä, perjantaina 25.9. oli todella järjestetty Kirjaston yö -tapahtuma, joten pystyimme uskomaan kaiken tämän myös oikeasti tapahtuneen. 

Kerava, yhteiselomme ei aina ole ollut auvoista. Mutta rakas kotikaupunkimme, pysymme rinnallasi ja jäämme vastedeskin tallaamaan karuja katujasi tämän muiston syleileminä. Kerava, paljon emme vaadi, mutta…

lupaathan tehdä tämän toistekin?