Hyvä lukija,

Kyllästyttääkö Teitä ja lapsiannekin nykysatukirjojen pehmeän pastellinen, kaikista pelottavista elementeistä riisuttu kuvasto? Turhauttaako lastenkirjojen päälle liimatun positiivisella ajattelulla ja hyssyttelyllä kyllästetty kerronta, joka tyhjää kumisten esittelee mitään sanomatonta, sielutonta ja pakotettua myönteisyyttään?

Kaipaatteko Te tai lapsenne koskaan vanhoja kunnon satuja, joissa pahuus, kärsimys ja kipu olivat vahvasti ja rehellisesti läsnä – ja joissa paha myös useimmiten sai palkkansa?  Satuja, joissa noidat poltettiin roviolla, pahat kuninkaat paloiteltiin kilon palasiksi pellon alle ja ryövärit hirtettiin toriaukiolla kansan halveksuvien katseiden alla.

Rehellisesti sanottuna, me ja lapsemme ainakin kaipaamme, totisesti.

Kuitenkin nykypäivän latistavassa asenneilmapiirissämme, jossa ”Vanhemmat järkyttyivät Muumit Rivieralla” -elokuvasta (IL 20.10.2014) tahi Punahilkka ja Prinsessa Ruusunen halutaan kieltää traumatisoivuutensa takia (IS 16.2.2012), ja jopa jäniksen synnytys pikkulasten Myyrä -kuvakirjassa aiheuttaa pöyristystä vanhemmissa, jo sen ääneen sanominen, että kaipaa lisää vanhan ajan satujen jylhää alkuvoimaa ja vähemmän pumpulihöttöä, tullee luultavasti aiheuttamaan jonkinlaisen tutkintapyynnön törkeästä rikoksesta ihmiskuntaa vastaan.

Miksi raakuus ja pelko sitten halutaan niin vahvasti eliminoida paitsi lastenkirjallisuudesta myös laajemmin koko kulttuuristamme, vaikka se niin olennaisesti värittää koko eksistenssiämme?

Esseisti Antti Nylénillä on vastauksia. Hänen mukaansa pelon, pahuuden ja kärsimyksen kieltäminen kuuluu ihmisen tosiluonnon kieltävän, näköalattoman ja sieluttoman moderniuden henkeen, jossa ”on päätetty että ihmisluonto on hyvä, että ihminen on viisas, lempeä, hieno. Että ahneuskin on kunniallinen luonteenpiirre, joka pitää päästää kahleistaan – sitä sopii kyllä kutsua jollakin muulla nimellä, esimerkiksi voitontavoitteluksi, tulosvastuullisuudeksi tai vanhanaikaisesti vain kunnianhimoksi. Ja että hillintä, rajoittaminen, estäminen, rankaiseminen ja kieltäminen ovat eräänlaista väkivaltaa ihmistä kohtaan. – Ja että ihminen tulee aina vain paremmaksi.” (Nylén 2010, 220-221.).

Kaikki kärsivät ja pelkäävät, ”vieläpä suurinpiirtein samalla tavalla”, Nylen (2010, 216-217) lataa. ”Myös etenkin ne, jotka innokkaimmin yrittävät olla kärsimättä ja pelkäämättä ja nauttia joka hetkestä. He tietysti kärsivät eniten, koska elävät valheessa”.  

Nykyaika on kärsimyksen aikaa, Nylen (2010, 217-218) jatkaa. ”Mutta millaista tämä kärsimys on? Millaista se on täsmälleen? – Se on teeskentelyä. — joka on pahempaa, kuin puhdas ja uljas paha.”

Haluamme näiden arvokkaiden sanojen innoittamina tarjota väläyksiä siitä, mitä Nylénin muotoilema, puhdas, uljas Paha voisi olla.

Arvon lukijat, seuraavassa kuvitettuja väläyksiä pahuuden, raakuuden ja kärsimyksen synkkään mutta puhdistavaan ytimeen: nimittäin Pelottelukuvia pienille lapsille! (Varoitus: kuva- ja tekstimateriaali saattaa järkyttää herkimpiä!)

Kuvitus ja kuvien selostukset: Annin pojat, 7v ja 10v

”Zombi asuu haudassa. Sitä on ärsytetty, käärme on ärsyttänyt sitä. Siksi se on noussut haudasta. Zombit Impi, Karma, Grook sekä Tappaja-Juhnu tappelevat Sihi-käärmeen kanssa. Käärme on tullut häiritsemään niiden hautarauhaa luikertelemalla hautojen ohi kovaäänisesti. Zombit ovat saaneet veitsensä kuolemanlahjaksi arkkuun. Käärme kuitenkin voittaa zombit, ja nämä joutuvat palaamaan hautoihinsa.”

”Kuvassa eräs peto – raaka – syö käärmettä. Se on raaka, koska se on syntynyt niin raa’aksi. Peto syö käärmeitä elävältä, eikä tee mitään muuta. Käärmeeseen, jota peto syö, sattuu tietysti tosi paljon. Muut eivät auta.

Keskellä kuvaa luikertelee iso käärme. Se asuu pesässään lähistöllä. Se yrittää puolustaa pikku käärmelastaan, joka on pedon suussa, se pikkukäärme. Hirviö yrittää raadella käärmeen. Kukaan ei tiedä, miten tässä käy.”

”Postiauton katolla on zombi, Tragöt nimeltään. Se meni salaa auton katolle, kun postimies kuljetti postia hautausmaalle. Postiauton kuljettaja suuttui tästä ja yritti syödä Tragötin. Kun autoa ei ohjannut kukaan, se meni penkkaan, ja molemmat kuolivat.”

”Se on tommonen dracula, joka raivoaa. Se raivoaa, koska sitä on satutettu. Yksi sen kaveri on satuttanut sitä. Erno-niminen kaveri pisti sitä miekalla. Tämä meni kostamaan pyssyllä ja miekalla. Dracula voitti taistelun ja naapurit hurrasivat hänelle. Silmät punoittavat vihasta. Se ei ole pessyt hampaitaan hyvin. Se ei ole muistanut.”

Tekstiotteet: Nylen, A. 2010. Halun ja epäluulon esseet. Savukeidas: Turku