(tämän päivän) Kauneimmat kissasadut

Viimeiset 3000 vuotta ovat kissat näytelleet pääosaa kansantarustoissa kaikkialla maailmassa. Syy lukemattomiin kissatarinoihin lienee kissan arvoituksellisessa luonteessa; päivällä ne ovat pehmeitä, unisia ja hellyttäviä, mutta yöllä ne muuttuvat äänettömiksi, verenhimoisiksi saalistajiksi. 

Kissoista on kirjoitettu tuhansia satuja aina Saapasjalkakissasta Pekka Töpöhäntään. Nyt haluamme me omalta osaltamme jatkaa kissasatujen ikiaikaista perinnettä ja päivittää sen samalla nykyaikaan – säilyttäen silti verrattain voimakkaan ja ajoittain pelottavankin grimmiläisen perusvireen.

Moderni mirri käyttää metsästyksensä apuna ennakkoluulottomasti uusinta teknologiaa ja omaksuu luontevasti postmodernin perhekästyksen deittaillessaan kaupungilla erilaisissa uusperhekuvioissa.

Arvoisa lukija, seuraavassa kauneimmat – ja tiukasti ajan hermolla ratsastavat –  kissasadut lastemme kynistä.

Elli ja Pipsa yhdessä metsässä voittavat kaikki

(Varoitus herkille! Sisältää väkivaltaisia kohtauksia)

”Olipa kerran Pipsa- ja Elli-katti. He asustivat metsän keskellä kahdessa korissa. He puolustautuivat kaikilta pahoilta kissoilta ja eliöiltä. He saivat ruokaa siten, että he raatelivat hirviä ja metsästivät lintuja. Pipsa ohjasi Elliä korvanapilla metsästyshommissa. Yksi päivä he saivat tosi, tosi ison fasaanin. Ellille ja Pipsalle riitti siitä kolmeksi päiväksi ruokaa.

Sitten heiltä loppui ruoka. Pipsa sanoi Ellille: Menepä metsästämään meille pari kukkoa maatilalta.

– Menen jos minä saan toisen kukon, Elli vastasi.

Pipsa pyysi että saisi vielä puoli kukkoa päälle. Mutta Elli soitti korvanapilla ja kertoi että ”en saa raahattua kuin yhden kukon, tule auttamaan”. Pipsa peruutti kuorma-autolla auttamaan. Elli kävi raatelemassa muutaman lisää lavalle.

Paluumatkalla karhu hyppäsi konepellille ja sanoi, jos ette tule ulos, minä raatelen teidät. Teidän pitäisi antaa kaikki kukot minulle. Sitten Elli käveli ulos autosta ja otti kynnet esiin ja raateli karhun pään poikki, ja sitten he saivat siitä karhuntaljat koreihinsa.

Ja sitten he elivät onnellisesti ja viisaasti ja hyvin. Sen pituinen se.”

Pipsa ja Mauno yhdessä

”Olipa kerran Mauno-kissa, joka oli rakastunut Pipsaan. Pipsa ja Mauno sopivat treffit Kissa Café –nimiseen paikkaan. Kun tuli treffi-ilta, Mauno soitti viisi minuuttia ennen tapaamista, kun he olivat vielä kotona, ja kysyi ”onko sinulla Pipsa lapsi?” Pipsa sanoi: ”On minulla Elli”. Sitten he sopivat että Ellikin tulee mukaan treffeille ja Mauno tuo hänen pikku lapsensa mukaan.

Ja he toivat lapset, ja lapset saivat leikkiä yhdessä. Ja he joivat yhdessä kissanmaitoa. Sen pituinen se.”

kisu.jpg(Kuvitus: Annin poika, 7v)

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Höpsöä

Digiluu Digilei!

Puhumattomat kolmivuotiaat uusi ilmiö. Some varastaa vanhempien ajan.

Lasten levottomuus lisääntyy. Kännykät, tietokoneet, pelikonsolit ja televisiot ovat vallanneet elämämme.

Lapset lakkaavat leikkimästä nykyään. Jari Sinkkonen varoittaa liiasta ruudun tuijottelusta digipelien ääressä.

Tässäpä viimeaikaisia lastemme kuulumisia uutisotsikoista luettuna. Toisin sanoen, sosiaalinen media ja älylaitteet uhkaavat syödä lapsuuden ja perustan inhimilliseltä vuorovaikutukselta.

Mikä neuvoksi?

Kysytäänpä asiaa opetusministeriöstä ja muutamilta asiantuntijoilta:

Opetusministeri Grahn-Laasonen on innoissaan: ”Peruskouluissa otetaan digiloikka!” Perusopetuksessa tulee siirtyä käyttämään digitaalisia oppimisympäristöjä mahdollisimman pian ja mahdollisimman laajasti.

Diginatiivit, tuo kosketusnäyttöä sujuvasti jo taaperona käyttävä sukupolvi, tulee mullistamaan yritysten toiminnan seuraavan kahdenkymmenen vuoden sisällä”, hehkutetaan Markkinointi ja Mainonta -lehdessä. 

Koulun on alettava kilpailla oppilaiden mielenkiinnosta digitaalisten oppimispelien avulla. Koulu ei voi elää omassa kuplassaan irrallaan muusta digipelaamisesta”, ilmoittaa asiantuntija Pekka Qvist, ”sillä oppilaat hyvin nopeasti vertaavat oppimispeliä tuntemiinsa viihdepeleihin, ja jos pelin houkuttelevuus ei vastaa viihdepelimaailmaa, on hankalaa odottaa, että oppimispeli voisi olla oppilaiden näkökulmasta juuri mitään muuta kuin tylsä tai huono.”

Kaikki mikä voidaan digitalisoida, digitalisoidaan!” lupaa Elinkeinoelämän keskusliiton johtotehtävissä toimiva Ylen entinen toimitusjohtaja Mikael Jungner Suomi digikehityksen kärkeen –raportissaan.

Vai niin, että tällaisia ajatuskuvioita maamme johtotahoilta. Hiljaiseksi vetää. Lasten kanssa läheisesti toimivat asiantuntijatahot ovat jo pidempään varoitelleet digitaalisaation huonoista puolista, kun taas samaan aikaan päättäjätasolta ”digiloikka” runnotaan pakolla läpi jo esiopetukseen. Jotenkin kummasti tuntuu, että tässä taidetaan olla suuremman luokan paradoksin edessä!

Vaikka tokihan digitalisaatiossa on myös ”hyviä” puolia:

   – opettajista voidaan kätevästi karsia suurin osa, kun mikä tahansa opetus voidaan hoitaa verkkokurssilla, digitaalisten etäyhteyksien kautta tai vaikkapa simulaattorilla

   – työrauha säilyy mukavasti niin luokkahuoneessa kuin myös kotona (niinä muutamina hassuina perheen yhteisinä työnjälkeisinä tunteina) kun pienokaiset härskisti hypnotisoidaan tablettiensa äärelle

   – tietokoneiden avulla kasvatetaan kustannustehokkaasti kunnon konemaisia kansalaisia, jotka eivät turhia kysele tai kyseenalaista!

Vai onko sittenkin niin, että me tädit olemme tässäkin asiassa auttamattoman vanhanaikaisia – entisaikaan kun kaikki tuppasi olemaan paremmin?

No, tiedustellaan asiaa vielä itseltään ’diginatiivilta’: 

8-luokkalainen Sini Mikkola kuvaa Hesarin mielipidekirjoituksessaan, kuinka aikuiset eivät ehdi olla lastensa kanssa juuri ollenkaan, koska ovat älypuhelimiensa lumoissa, eivätkä huomioi muita ihmisiä tai ajankulua. ”On paljon kiinnostavampaa viestitellä, lukea uutisia, olla Facebookissa tai kuunnella musiikkia kuin seurustella lasten kanssa.” Mikkola kirjoittaa huolestaan. Ongelman ratkaisuna voisi Mikkolan mukaan olla, että ”vanhemmat viettäisivät edes tunnin joka päivä lastensa kanssa.” Hänen sydäntäsärkevä toiveensa on, että ”hyvällä säällä perheet voisivat mennä vaikka potkimaan jalkapalloa lähimmälle kentälle tai nurmelle.”

Melko ravisteleva viesti kasiluokkalaiselta kasvattajilleen. Tähänkö on tultu: tunti ilman tietokonetta on nykykasvattajalle kauhistus! Jos yläasteikäinen joutuu anomaan aikaa vanhemmiltaan HESARIN MIELIPIDEPALSTALLA, jossain mättää ja pahasti.

Mutta – eipä nyt kuitenkaan hypätä johtopäätöksiin vielä yhden teini-ikäisen koskettavan kirjoitelman takia. On parasta vielä selvittää itse älylaitevalmistajan kanta asiaan.

Steve Jobsilta kysyttiin taannoin:

”Lapsesi varmasti rakastavat iPadia?”

Steve Jobs vastasi:

”He eivät ole käyttäneet sitä.”

p7096513_448x640.jpg

 

 

Puheenaiheet Vanhemmuus Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta