Pahastutko pukista?
”Meil ei sit muuten uskota joulupukkiin”, totesi juuri perheellistynyt ystävä pari vuotta sitten, kun tuli puhetta joulunvietosta.
Kyseisen ystävän kommentti tuli täysin puskan takaa meille. Emme olleet ymmärtäneet, että joulupukittomuus voisi edes olla vaihtoehto joillekin! Niin itsestään selvänä olimme pitäneet valkoparran vuosittaista vierailua.
Tarkemmin asiaa kartoitettuamme meille valkeni, että itse asiassa yllättävän moni nykyvanhempi on valinnut pukittoman linjan. Eikä ihme, sillä nykypäivän maallistuneessa maailmassamme hengen ja uskon asiat on alettu yhä vahvemmin asettaa kyseenalaisiksi.
Monet modernit perheet suhtautuvat pukkiin nuivan negatiivisesti, eivätkä halua antaa lastensa uskoa moiseen höpönhöpöön. Perinteitä kumartamattoman postmodernin ateismin hengessä joulutraditioita ei haluta pitää yllä, eikä luoda lapsille tyhjiä illuusioita kaikki toiveet täyttävästä, armollisen lempeästä kaikkivaltiaasta, joulupukista.
Aikuiset perustelevat pukittomuutta sillä, että he eivät halua vedättää vekaraansa turhaan, asialla joka ei edes ole totta, saatika tieteellisesti todistettu. Vanhempien pelkona lienee lisäksi, että salaisuuden paljastuttua lapsen maailma romahtaa ja traumat ovat taatut. Ilmiö tuntuu levinneen jo niin laajalle, että voitaisiin jopa puhua joulupukkikielteisestä kasvatustyylistä.
Meille taas joulupukki on aina ollut luonnollinen osa lapsuutta ja lastenkasvatusta – tai tarkemmin ajateltuna, aina koko loppuvuoden kasvatuksellinen kulmakivi.
Tässä muutamia syitä joulupukkimyönteiseen (ellei jopa joulupukkikeskeiseen) kasvatusotteeseemme:
1. Mikä voisikaan olla parempi tapa uhkailla, kiristää ja lahjoa hölmöilyyn ja tuhmuuksien tekoon taipuvaista lasta ainakin puolet vuodesta, alkusyksystä jouluun, ikävuosina 1,5 – 10(+) kuin armas taatto ja hänen valppaat (useimmiten jo syyskuun alulta aktivoituvat) tarkkailijatonttunsa?
2. Lapselle ominainen taipumus uskoa pukkiin paljastaa kasvattajalle ainutlaatuisia piirteitä siitä kauniista, ennakkoluulottomasta ja raja-aidattomasta maailmasta, jossa lapsi elää. Väitämme, että meillä aikuisilla olisi siitä paljon opittavaa. Lapsen kuvittelukyvyn voima ja hänen hartaan uskonsa järkkymättömyys saavat joulupukkiuskovaista seuraavan, jo usein kyynistymään päässeen aikuisen syvän kunnioituksen valtaan.
3. Tässä kohtaa sopii myös vanhoillisesti kysyä, kuinka hengenköyhiä ja mielikuvituksettomia aikuisia lapsistamme oikein kasvaakaan, kun niin aktiivisesti haluamme kitkeä heidän elämästään kaikki hengelliset elementit, aina hammaskeijusta jumalaan, metsänpeikoista jeesukseen ja nukkumatista enkeleihin – ja nyt viedään jopa joulupukki?
4. Ja kuka lopulta voi olla varma, ettei joulupukkia (tai muita henkimaailman heppuja) oikeasti ole olemassa – ainakin lapsen omassa todellisuudessa? ”Älä anna väärää todistusta todellisuudesta tyrkyttämällä omaa katsomustasi, sillä minun tulee saada uskoa, vaikket sinä uskoisi, toivoa vaikket sinä toivoisi, sillä varsin pian minä tulen huomaamaan, ettet sinä ole kaikkitietävä, eikä sinun arvoasi vähennä, jos olet antanut minulle mahdollisuuden.” pyytävät lapset vanhemmiltaan Lasten kymmenessä käskyssä.
5. Ja lopuksi pikku piikkinä kaikille tiedeuskovaisille: joulupukkiuskon hyöty on todistettu myös tieteellisesti. Psykologian professori Jacqueline Woolley Texasin yliopistosta väittää, että usko joulupukkiin tukee lapsen kognitiivista ja emotionaalista kehitystä. Mahdottomaan uskominen voi harjoittaa lapsen vaihtoehtoista ajattelutaitoa. Mahdottoman ja mahdollisen rajan kyseenalaistaminen on Woolleyn mukaan kaikkien tieteellisten keksintöjen alku ja juuri, olipa kyse sitten lentokoneista tai internetistä.
Niin uskomattomalta kuin se kuulostaa, niin samaisen tutkimuksen mukaan joulupukkiuskon loppumisesta väitetään olevan vielä suurempaa hyötyä! Tämä on tullut omakohtaisesti todistettua vuosi sitten.
Ote äidin keskustelusta viime vuonna 9-vuotiaan poikansa kanssa:
”Sano nyt, äiti, sano! Onko joulupukki oikeesti olemassa vai onko se vaan huijausta?” poika tivaa auton takapenkiltä, pari vuotta nuoremman veljen rallatellessa joululauluja vieressä.
”No kulta olet sä oikeassa, joulupukki on vähän huijausta ja se on semmonen tarina, jota kerrotaan pienimmille.” totean vihdoin totuudenmukaisesti. Nyt hän on siis tullut ikään, jolloin hän haluaa tietää totuuden.
”Aijaa. Ai se on sitten niin. No miks äiti, minkä takia äiti te ootte huijannu mua?” Poika tivaa silminnähden järkyttyneenä.
”No äiti ja isä huomas kuinka sä halusit kovasti uskoa pukkiin. Pienet lapset haluaa niin kovasti uskoa pukkiin. ”
Poika tuijottaa kaukaisuuteen hiljaisena. Asiassa on silminnähden sulattelemista. Huomaan kuinka väri pakenee pojan kasvoilta, silmiin nousee kyyneleitä ja alaleuka alkaa väristä surusta. Shokki on todellinen.
”Mä kyllä kerron kaikille et joulupukkia ei ole. Te ootte huijanu mua ja mä kerron kaikille et joulupukkia ei ole!
”Kuuliksä veli, joulupukkia ei ole olemassa? Eksä ymmärrä joularii ei ole!!!” poika purkaa pettynyttä raivoaan.
Pikkuveli jatkaa hyväntuulista rallatteluaan. ”Tiptap tiptap tapetipe tip top…”
”Eksä ymmärrä, minkä takia sä et tajua, et joulupukkia EI OLE OLEMASSA!” isoveli toitottaa.
”Kulta kun toi veli on vielä sen verran pieni, että se uskoo kyllä pukkiin vaikka sä sanoisit mitä.” selitän.
”SÄ olet jo ISO poika, sä olet jo saanut selville pukin salaisuuden. Sitä ei pienet lapset ymmärrä.”
Sanani saavat pojan tyyntymään. Hän vilkaisee vieressä hyräilevää veljeään arvokkaan ja itsetyytyväisenä näköisenä. Vähitellen kaunis hehku palaa lapsen kasvoille ja suupielet kääntyvät tyytyväiseen hymyyn.
”Niinpä, mä olenkin jo iso. Häähäää veli, häähää, sää ootki viäl ihan vauva!”
Hyvä lukija, mielestämme joulupukin salaisuuden paljastumista ei tulisi nähdä yksipuolisesti pettymyksenä, vaan laajemmin kokonaisena elämänmuutoksena, siirtymäriittinä tai transformaationa, jossa lapsenuskosta luopuminen tuo tilalleen jotakin aivan uutta. Edellä mainitun tutkimuksen mukaan lapsi lopulta jopa voimaantuu siitä, että on saanut pukin salaisuuden selville itse. Hoksaamalla asian oikean laidan hän pääsee osalliseksi aikuisten maailmasta – nyt hänelläkin on salaisuus.
Arvoisa lukija, suhtauduttiinpa tai uskottiinpa teillä joulupukkiin millä tahansa vakavuudella, haluamme koko sydämestämme toivottaa teille ja lapsillenne mitä antoisinta joulunaikaa!
P.S. Tämä jää Sutta Pakoon -blogin viimeiseksi kirjoitukseksi Lilyssä. Suuri kiitos Lilyn toimitukselle ja kaikille lukijoille täällä – loppiaisen jälkeen löydätte meidät Kaksplussan portaaliblogeista, sekä kolumnimme samaisen lehden joka toisesta numerosta!
Rauhaisaa loppuvuotta!
kuva: Dekorative Vorbilder, Julius Hoffman, 1887.