Ladataan...
Suulahdus

 

Minä olen mukavuudenhaluinen ihminen. Joku voisi kutsua myös laiskaksi. Olen kuin karhu, joka pyrkii siihen, että saa syödä mahansa täyteen ja käpertyä sitten pitkille lokoisille talviunille. Tämä kuvaa myös suhtautumistani politiikkaan. Älkää käsittäkö väärin, olen kyllä äänestäjä, mutta passiivinen sellainen. Valitsen ehdokkaani vaalikopissa enttententten-periaattella, eikä yksikään äänestämäni henkilö ole koskaan edennyt minnekään (presidenttiämme lukuunottamatta). Nyt minut on herätetty talviuniltani ja olen ärtynyt ja nälkäinen. Kiertelen ympäriinsä unenpöpperössä ja yritän löytää jostakin ruokaa.

Olen ottanut tavakseni silmäillä puolueiden vaaliohjelmia tietääkseni, mitä puolueet todella ajavat takaa. Tänä aamuna piristin itseäni Perussuomalaisten nuorten periaateohjelmalla, jonka kulmakivi voidaan tiivistää sanontaan ”Maassa maan tavalla” (PS nuoret 2008, 2). Tässä periaateohjelmassa oli paljon hyvää: he kannustavat kestävään kehitykseen ja luonnon huomiointiin ja ajavat pienen ihmisen asiaa. Mutta mitä mieltä olette seuraavasta katkelmasta?

Yhtenäiskulttuuri luo tarpeen sille, että arvoyhteisön yhteisistä normeista radikaalisti poikkeavia ja sitä sopimattomilla tavoilla muuttamaan pyrkiviä tarvittaessa rangaistaan. Jotta tämä voidaan tehdä asianmukaisesti, eikä mielivaltaisesti, tarvitaan demokratiaa. Demokratia on pohjimmiltaan populismiin ja yhtenäiskulttuuriin perustuvaa enemmistövaltaa.” (PS nuoret 2008, 2.)

Tässä katkelmassa on perustavalla tavalla jotakin pielessä. Ensinnäkään en itse haluaisi asua yhteiskunnassa, jonka demokratia perustuu populismiin ja yhtenäiskulttuuriin, jossa erilaisuudesta tulee rangaistava teko. Yhtenäiskulttuuri kuulostaa ahdasmieliseltä, jossa ei ole tilaa erilaisten yksilöiden tuomalle rikkaudelle. Itse koen, että erilaisuus on yhteiskunnan voimavara. Jos olemme kaikki samanlaisia tai jos ajattelemme kaikki samalla tavalla, ei keskustelua synny ja edistys on mahdotonta.

Käsitteenä ”populismi” on mielestäni harhaanjohtava ja epätarkka. Minusta se on vain kiertoilmaus sille, että kansa saadaan ajattelemaan samalla tavoin ja että tämä ajattelu on ulkoa ohjautuvaa. Timo Soini pohtii blogissaan populismin arvomaailmalle olevan ”luonteenomaista perheen, uskonnon, rehellisyyden, kovan työnteon, pienyrittäjyyden, vakiintuneiden perinteiden ja oman yhteisön arvostaminen ja puolustaminen”, mutta myöntää, että ”[a]rkisessa politiikan taistossa populismilla usein tarkoitetaan vastuuttomia lupauksia ja kansansuosion kosiskelua halpahintaisin keinoin. Tämäkin on osa populismin käsitettä, mutta silloin populismi supistetaan pelkäksi retoriikaksi, eikä nähdä sen taustalla olevaa arvomaailmaa”. Samassa plokikirjoituksessaan Soini toteaa, että ”[p]opulistisen johtajan perusominaisuuksiin kuuluvat hyvät puhelahjat, nopea tilannetaju, taito yksinkertaistaa asioista ja kyky kestää kovaa julkista painetta ja kritiikkiä”. (Soini 2010.)  Toisin sanoen populistisen johtajan perusominaisuuksiin kuuluvat hyvät retoriset taidot. Jos palataan Perussuomalaisten nuorten olettamukseen siitä, että demokratian tulee perustua populismille, voisin kärjistää, että demokratian tulee perustua sellaiselle pohjalle, jossa kansa on samaa mieltä asioista kuin heidän retorisesti taitava johtajansakin. Tämän demokratian arvopohja muotoutuu samanlaisuutta arvostavaksi erilaisuuden kunnioittamisen jäädessä sivuun, jossa aito ja vapaa keskustelu ei ole sallittua (koska tulkitsen, että aito keskustelu pohjautuu siihen, että keskustelijat eivät ole samaa mieltä asioista).  Voisin mainita tällaisesta demokratiasta muutamiakin historiallisia esimerkkejä , mutta tyydyn keksimään populismille populistisen synonyymin: sopulismi.

Tiedän, että olen naiivi ja syyllistyyn viivojen vetämiseen sinne, mihin niitä ei ole tarkoitettu. Minusta olisi kenties tullut hyvä missi, sillä toivon kovasti maailmanrauhaa ja ystävyyttä ihmisten kesken. On hyvä, että Perussuomalaiset nuoret hellän populistisesti pudottavat minut alas vaaleanpunaisista pilvistäni, koska olen aina luullut (virheellisesti), että ystävien ei tarvitse olla kaikesta keskenään samaa mieltä:

Käytännössä kaikki eivät mielestämme voi olla kaikkien ystäviä, koska maailmassa, jossa ihmiset eivät voi liikkua rajattomasti tai olla kaikkialla läsnä yhtä aikaa, tulee aina olemaan useita erilaisia kulttuureita, eivätkä kaikki ihmisryhmät koskaan tule ajattelemaan asioista keskenään samalla tavalla. Vain todella elitistisessä ja turvatussa asemassa oleva yksilö voi kuvitella, että kumartamalla kaikkiin ilmansuuntiin saa ystäviä kaikkialta. Todellisuudessa kumartaja aina myös pyllistää.” (PS nuoret 2008, 3–4.)

 

Tahdon vielä korostaa, että tämä kirjoitukseni on henkilökohtainen pyllistykseni tämänhetkistä politiikan kehitystä vastaan. Periaatteessa Perussuomalaiset eivät ole suurin huolenaiheeni, enkä tahdo hyökätä heitä kohtaan. Kuten jo alussa mainitsin, heidän ajattelussaan on myös paljon hyvää ja uskon, että he ovat kannustaneet monia laillani nukkuvia karhuja kiinnostumaan politiikasta. Suurin huoleni on se, että poliittisia kysymyksiä aletaan kansantajuistaa liikaa, jolloin kääntöpuolena on kansan aliarvioiminen. Mielestäni poliittista keskustelua ei tule yksinkertaistaa, vaan kansaa on sivistettävä ja kannustettava hankkimaan tietoa ja ajattelemaan omilla aivoillaan. Maailma ei ole valmis, eikä sitä tule sellaisena meille antaa. 

Lähteet:  Soini, Timo 2010. Populismi –politiikan moniottelija. http://timosoini.fi/2010/06/populismi-politiikan-moniottelija/

PS nuoret = Perussuomalaiset Nuoret ry 2008. PERIAATEOHJELMA.  http://www.ps-nuoret.net/liitteet/PeriaateohjelmaPerusS-Nuoret.pdf

Lisää aiheesta http://markok.puheenvuoro.uusisuomi.fi/62670-perussuomalaiset-nuoret-rakentavat-dystopiaa

Ladataan...
Suulahdus

 

Olen etsinyt täydellistä miesten huopahattua vuosikaudet. Toisin sanoen siitä lähtien, kun luin La Durasin Rakastajan, jossa nuori tyttö nojaa Mekongin lossin kaiteeseen silkkipuvussaan, korkokengissään, miesten huopahattu päässään. Knallin uusi tuleminen tapahtui Olemisen sietämättömän keveyden kautta. Näissä molemmissa teoksissa hattu on voimakas symboli, groteski elementti, joka yhdistää kovan maskuliinisuuden ja sensuellin feminiinisyyden. Sekä Rakastajan tyttö että Sabine ovat vahvan seksuaalisia, mutta heidän seksuaalisuuttaan ei määritä rakkaus tai intohimo vaan selviytyminen: tyttö yrittää selviytyä arjesta väkivaltaisessa ja köyhässä perheessään ja Sabine pyrkii löytämään jonkinlaisen oikeutuksen itselleen sekavassa maailmassa, jossa millään ei tunnu loppujen lopuksi olevan mitään merkitystä.  Nämä molemmat naiset ovat voimakkaita, itsenäisiä ja rohkeita, mutta hattu on heille suojakilpi: se osoittaa, etteivät he ole haavoittumattomia.

Hatut kirjallisuudessa ovat mielenkiintoinen ilmiö. Mitä olisivat Sherlock Holmes ilman ruutulakkiaan (jota ei itseasiassa alkuperäisissä Holmes-kirjoissa erityisesti mainittu) tai Muumipappa ilman silinteriään? Henkilöhahmojen kuvaaminen hattujen kautta on suhteellisen helppoa, koska hattuihin liittyy niin paljon kulttuurisia käytäntöjä: päähineen kautta voidaan kuvata maantieteellistä sijaintia, oppiarvoa, uskonnollista suuntautumista, asemaa, ammattia, aikakautta, lähes mitä tahansa. Myös konventioista poikkeaminen kertoo jotakin, kuten miesten huopahattu tytöllä Mekongissa tai knalli Sabinella.

Täydellistä huopahattua en ole edelleenkään löytänyt,  mutta viime kesänä kirpputorilta löysin sydvestin, josta tulee mieleen Karhuherra Paddington. Se päässä on turvallinen olo.

Ladataan...
Suulahdus

Sanaruno vai runosana? Pekoraaliperinnettä ja nonsensea, minimalista sanataituruutta vai pelkkää palturia? Blogisormiverryttelyksikin määritelty yhdensananrunous on kokenut digitaalisena aikana uuden nousun. Määritelmiä tai määrittely-yrityksiä löytyy googlaamalla kymmeniä ja osa niistä on kirvoittanut kipakoitakin keskusteluja siitä, mihin sanaruno kirjallisuudenlajina tahi puheenpartena asettuu. Sanaleikittely on jokaisen kielenkäyttäjän oikeus. Kun sitä aletaan kutsua runoudeksi, kiihkeä keskustelufoorumidiskurssi älähtää. 

Olin viime viikonloppuna kuuntelemassa Elävän kirjallisuuden festivaaleilla nuoria naisrunoilijoita, ja jäin pohtimaan, miksi runoilijamyytti on yhä edelleen niin tiukassa. Runoilija on viimeinen nero. Kirjailijan työn taiteilijaromantiikkaa pitävät yllä enää julkaisemattomat baarikärpäset, jotka istuvat lähikuppiloissa laukomassa mielipiteitä toisten kirjoittamista teoksista. Mutta runoilija, aah, runoilija istuu baskeri päässään, ammentaa luomisen tuskaa, lausuu runojaan vienolla äänellä ja sanoo tahallaan pieno. 

Yritin vetää näiden sekavien ajatusten langat yhteen (ja korostaa lukeneisuuttani/piiloutua auktoriteettien taakse) jollakin kontekstista irroitetulla, mutta uskottavalta vaikuttavalta derridalaisella lainauksella: googlasin "dirrefence". Kirjoitinko runon?

Ajatus, joka pyörii päässäni, mutta jota en saa ulos, menee jotakuinkin näin: olen innollinen (ystäväni keksimä uudissana) siitä, että sanaleikit ovat saaneet oman ilmaisukanavansa. Arkinen kielenkäyttö keksii uudissanoja jatkuvasti: niiden avulla kieli muokkautuu, mikä on edellytys sille, että kieli pysyy hengissä. Pidän siitä, että runous riisuu baskerinsa ja tulee helposti lähestyttävämmäksi. En tarkoita, että sanaruno olisi välttämättä helposti ymmärrettävä tai että sitä olisi sen kummemmin ymmärrettävä lainkaan. Tarkoitan sitä, että nostamalla sanaruno runouden lajiksi, kynnys kirjoittaa runoutta madaltuu. Jokainen meistä on varmasti joskus "kirjoittanut" sanarunon (tai sanonut runosanan), syntyi se sitten lapsuksen tai vaikkapa omalaatuisen anglismin kautta. Taidetta voi syntyä myös oivalluksen ilon kautta. Sen ei aina tarvitse olla tuskallista luomistyötä. Eikä sen missään nimessä tarvitse olla edes taidetta.

Ladataan...