Sanaruno vai runosana? Pekoraaliperinnettä ja nonsensea, minimalista sanataituruutta vai pelkkää palturia? Blogisormiverryttelyksikin määritelty yhdensananrunous on kokenut digitaalisena aikana uuden nousun. Määritelmiä tai määrittely-yrityksiä löytyy googlaamalla kymmeniä ja osa niistä on kirvoittanut kipakoitakin keskusteluja siitä, mihin sanaruno kirjallisuudenlajina tahi puheenpartena asettuu. Sanaleikittely on jokaisen kielenkäyttäjän oikeus. Kun sitä aletaan kutsua runoudeksi, kiihkeä keskustelufoorumidiskurssi älähtää. 

Olin viime viikonloppuna kuuntelemassa Elävän kirjallisuuden festivaaleilla nuoria naisrunoilijoita, ja jäin pohtimaan, miksi runoilijamyytti on yhä edelleen niin tiukassa. Runoilija on viimeinen nero. Kirjailijan työn taiteilijaromantiikkaa pitävät yllä enää julkaisemattomat baarikärpäset, jotka istuvat lähikuppiloissa laukomassa mielipiteitä toisten kirjoittamista teoksista. Mutta runoilija, aah, runoilija istuu baskeri päässään, ammentaa luomisen tuskaa, lausuu runojaan vienolla äänellä ja sanoo tahallaan pieno. 

Yritin vetää näiden sekavien ajatusten langat yhteen (ja korostaa lukeneisuuttani/piiloutua auktoriteettien taakse) jollakin kontekstista irroitetulla, mutta uskottavalta vaikuttavalta derridalaisella lainauksella: googlasin ”dirrefence”. Kirjoitinko runon?

Ajatus, joka pyörii päässäni, mutta jota en saa ulos, menee jotakuinkin näin: olen innollinen (ystäväni keksimä uudissana) siitä, että sanaleikit ovat saaneet oman ilmaisukanavansa. Arkinen kielenkäyttö keksii uudissanoja jatkuvasti: niiden avulla kieli muokkautuu, mikä on edellytys sille, että kieli pysyy hengissä. Pidän siitä, että runous riisuu baskerinsa ja tulee helposti lähestyttävämmäksi. En tarkoita, että sanaruno olisi välttämättä helposti ymmärrettävä tai että sitä olisi sen kummemmin ymmärrettävä lainkaan. Tarkoitan sitä, että nostamalla sanaruno runouden lajiksi, kynnys kirjoittaa runoutta madaltuu. Jokainen meistä on varmasti joskus ”kirjoittanut” sanarunon (tai sanonut runosanan), syntyi se sitten lapsuksen tai vaikkapa omalaatuisen anglismin kautta. Taidetta voi syntyä myös oivalluksen ilon kautta. Sen ei aina tarvitse olla tuskallista luomistyötä. Eikä sen missään nimessä tarvitse olla edes taidetta.