Missä olet, myötätunto?
Kun oma lapsi satuttaa muita, opit pian, miltä tuntuu yksinäisyys. Ja miltä tuntuu, kun lapsesi ja sinut leimataan, ja lopulta kirjaimellisesti jätetään ulkopuolelle. Ne samat vanhemmat, joiden puheissa vilisevät myötätunnon, empatiakyvyn ja tunnetaitojen opettaminen, kaveritaidot, ikätasoisuus ja lasten erilaisuus, eivät yhtäkkiä kykenekään osoittamaan myötätuntoa. Mistä on kysymys?
Jos oma lapsi joutuu toisen lapsen tielle toistuvasti, on helppoa ja inhimillistä valita toinen leikkipuisto, tai jättää yhteiset leikkitreffit välistä. Vaikka meidän lapsemme on vasta pieni, jo nyt on aistittavissa tietynlaista välimatkan ottamista. Kiitos myös päiväkotimme toimintatapojen, koen meidän tulleen jo leimatuiksi. Lapsestamme on esimerkiksi puhuttu ryhmän lasten kuullen, sekä muiden vanhempien kanssa selkämme takana tuomitsevasti. Myötätuntoa näissä keskusteluissa ei käsittääkseni ole liikaa viljelty, vaan vastuu on ikään kuin pyritty siirtämään pienen, itsesäätelyä opettelevan lapsen harteille.
Kuulin hiljattain erään perheen tarinan siitä, kuinka heillä kaatui jopa ystävyyssuhteita lapsen käytöksen, sekä sen aiheuttaman vanhemman uupumisen myötä. Tämä tuntuu jotenkin erityisen julmalta, sillä emme puhu enää vain puisto- tai päiväkotikavereista, vaan ystävistä. Mihin se myötätunto ja ennemminkin halu auttaa tai tukea hiipuvat jopa silloin? Olen itse pohtinut, että sen täytyy johtua ennen kaikkea siitä, että vastakkain ovat leijonaemomainen tarve suojella omaa lasta ja se paljon vaadittu myötätunto tuttavaa tai läheistä, sekä tämän lasta kohtaan. Siitä, ettei meistä kukaan, valveutuneinkaan mentalisoija ja oman elämänsä keittiöpsykologi, osaa aina täysin asettua toisen asemaan. Oman elämän ja arjen haasteet voivat ymmärrettävästi tuntua niin painavilta, ettei toisen ihmisen ja tilanteen mentalisoinnille riitä paukkuja.
Olematta mikään pyhimys itsekään, tunnistan tilanteita, joissa olen saattanut vuosikkaan lapseni kanssa kauhistella ja vakuutella (itselleni) olevani muka parempi kasvattaja ja kasvattavani lapsen, jolle vaikka se tunnesäätely ei olisi niin haastavaa. Muistan myös tilanteita, joissa joku on tuominnut suorilta naapuruston ”väkivaltaisesti käyttäytyvän” lapsen ja tämän vanhemmat. Eräässä tapauksessa tuomion langettaneen tuttavani myötätuntoa kuitenkin heräteltiin toistuvasti ja suhtautuminen perheeseen olikin lopulta mielettömän empaattista ja kannustavaa. Toivon koko sydämestäni, että kohtaamme vastaavia vanhempia matkamme varrella. Ja erityisesti, että lapsemme kohtaa heitä ja heidän lapsiaan, sekä heidän kaltaisia kasvattajia varhaiskasvatustaipaleellaan.
En osaa ratkaista ongelmaa, enkä vastata varmuudella, miksi emme aina osaa sympata ja tukea toisiamme. Mutta minulla on kuitenkin pyyntö meille kaikille. Lapsi ei ole koskaan paha. Lapsi on kesken. Lapsen vanhemmat hyvin suurella todennäköisyydellä eivät suhtaudu asiaan välinpitämättömästi, vaikka jostain syystä siltä vaikuttaisikin. Vanhemmat ovat todennäköisesti huolesta kuormittuneita, aivan lopussa, turtia ja hukassa. Ja yksin. Jos sinulla siis on pienikin mahdollisuus osoittaa tukeasi, kannustaa tai löytää hyvää lapsesta, jonka käytös saattaisi aiheuttaa kyräilyä, teethän sen? Sanothan vanhemmalle, että hän tekee hyvin? Että hänen lapsensa on hurmaava, taitava tai jotain? Jo satunnainen tunne siitä, että ei vain epäonnistu kasvattajana ja että lapsi on ihan mieletön tyyppi, kantaa pitkälle. Minä tiedän.
Meillä oli tänään lapseni kanssa upea päivä, joka molempien väsymyksen yltyessä sai kuitenkin iltaa kohden myös surkeampia piirteitä. Lopputulos lienee voiton puolella, kunhan pystyisin olemaan itselleni armollisempi. Onneksi kaksikin ystävää on tehnyt sitä tänään puolestani: osoittanut armollisuutta ja kannustusta, vaikken sitä ole kokenut ansaitsevani. Saati lapseni väsynyttä päätä sylissäni, paijaamista ja unilaulua vailla, oman kiukkuni jälkeen. Onneksi on huominen ja ulkopuolistenkin eheyttävät sanat.
Ei jätetä toisiamme yksin. Pedataan parempi tie lapsillemme.
Terkuin
mymme