Äiti on nyt vähän väsynyt ja muut selitykset, joita me emme lapsena saaneet kuulla

Muistatteko lapsuudesta ne hetket, kun teille suututtiin joskus silmittömästikin, mutta tilanne käytiin myöhemmin läpi, aikuisen reaktio sanoitettiin ja teiltä pyydettiin anteeksi?

En minäkään.

Enkä syytä siitä ketään. Se olisi ollut sen hetkisen tiedon ja kokemuspohjan varassa ainakin omille vanhemmille mahdotonta. Vanhempina yritämme toimia joko kunnianhimoisesti kaikessa tai ainakin valituissa asioissa omia vanhempiaan paremmin. Se ei välttämättä tarkoita, että kukaan ajattelisi vanhempiensa hoitaneen tehtävänsä huonosti, mutta tietoisuuden lisääntyessä ja kasvatuksellisistakin asioista avoimemman keskustelukulttuurin myötä meillä on paremmat mahdollisuudet tehdä parempia valintoja näissäkin asioissa.

Olen huomannut, että monesti tämä kuitenkin tarkoittaa, että yrittäessämme tehdä asioita paremmin, pyrimme tekemään ne täysin päinvastoin tai välttämään joitain asioita kokonaan. Itselleni yksi tällainen asia on ollut omien negatiivisten tunteiden näyttäminen. Olen tunnesäätelyn taidoiltani ehkä keskivertoa onnettomampi ja ääneni saattaa nousta joskus tarpeettomankin nopeasti, joten jo raskausaikana pelkäsin, tuleeko minustakin ragevanhempi. Tulisinko minäkin olemaan se arvaamaton ja takakireä aikuinen, jonka räjähdyksiltä ei vain voisi välttyä. Tulisinko olemaan niin huono äiti?

Ja tulinhan minä. Tai ainakin niiltä osin, että hermojen menetyksiä on kyllä sattunut, ja sattuu varmasti jatkossakin. Niissä hetkissä ja varsinkaan ensimmäisten kertojen jälkeen en voinut sietää itseäni ja tunsin olevani maailman huonoin vanhempi. Juuri se, jollainen en tahtonut olla. Juuri se, jollainen en aikonut olla. Ja juuri se, jollainen pelkäsin olevani.

Mutta kyse ei ehkä sittenkään ole maailmanlopusta. En toki anna tällöin haluamaani mallia lapselleni, joka selvästi kaipaa tukea omankin tunnesäätelynsä kanssa, mutta minäkään en kaikista yrityksistäni huolimatta voi tunteilleni mitään. Asiat, joille siinä hetkessä voin jotain, on yrittää sanoittaa tilannetta ja omia tunteitani parhaani mukaan, yrittää puhua lapsen tasoisesti ja jonkinlaisen itsehillinnän suojista suorittaa kulloinkin haasteeksi kehkeytynyttä tilannetta. Ja pyytää anteeksi, tehdä selväksi, ettei minun olisi pitänyt suuttua niin kovasti. Jos minulla leviää pakka, lapsi ei saa tuntea, että hän on siihen syyllinen.

Tilanteen jälkeen taas olisi ehkä hyvä miettiä, mikä itsessäni johti tähän. Olinko jälleen liian väsynyt, nousiko joku päivän aikana ilmaantunut pettymys pintaan vai painoiko mieltäni itseasiassa jokin puolison tekemä, tai tekemättä jättämä juttu. Vai johtuiko se oikeastaan siitä, etten osannut ratkaista lapseni muotoista, tilanteessa aivan levällään olevaa arvoitusta, jolloin turhauduin?

Tärkeää olisikin hyväksyä, että arvoitus saattaa jäädä ratkaisematta. Pienen, itseilmaisun taidoiltaan keskeneräisen lapsen kanssa se on toisinaan mahdotontakin. Lapsi voi esimerkiksi vastata jotain toistaakseen vanhempansa sanoja tai ei osaa sanoittaa kiukkuaan lainkaan. Toisinaan todellinen syy taas tulee kuin apteekin hyllyltä. Mutta mysteeri voi siis jääädä selvittämättä ja sitä vanhemman tulisi sietää, niin siinä hetkessä, kuin sen jälkeenkin. Tärkeintä olisi pyrkiä ymmärtämään niin lapsen mieltä ja motiiveja, kuin itseään ja oman toimintansa vaikutuksiakin. Jälkimmäisissäkään vastauksen löytäminen ei ole aina niin helppoa, jos toteutamme tiedostamattamme malleja, joita olemme kantaneet sukupolvesta toiseen mukanamme. Tämän kaiken sisäistäminen on paitsi auttanut merkittävästi itsereflektoinnissa, myös saanut suhtautumaan vanhemmuuteen ja itseeni vanhempana armollisemmin.

Olin poikamme päiväkotitilanteen myötä yhteydessä varhaiskasvatuksen kuraattoriin ja sain vinkin Leea Mattilan (psykologi, Theraplay-vuorovaikutusterapeutti) ja Janna Rantalan (lastenpsykiatrian erikoislääkäri sekä pari- ja perhepsykoterapeutti) kirjasta, sekä luennoista. Olen niiden myötä uuden äärellä, mutta helpottunut.Yritän tehdä jo parhaani, mutta voin edelleen parantaa. Olen aidosti kiinnostunut lapseni mielen liikkeistä, syistä reaktioiden takana ja tapahtumien kulusta. En näe lastani mekaanisesti toimivana hahmona, joka yksiulotteisesti vain tekisi asioita, joita tulisi rajoittaa, vaan yritän ymmärtää ja suhtautua empaattisesti konepellin alla tapahtuviin asioihin. Samalla pyrin ymmärtämään itseäni, omia reaktioitani ja niiden vaikutuksia. Mattilan ja Rantalan mm. tässä webinaarissa esittelemän, kiintymyssuhdeteorialähtöisen, mutta tuoreemman mentalisaatioteorian mukaisesti olen oikeilla jäljillä. Ei negatiivisissakaan tunteissa sinänsä ole mitään väärää, kunhan pyrin ymmärtämään niitä ja toimimaan löydösteni pohjalta jatkossa paremmin. Ehkä en sittenkään ole niin huono äiti.

Omassa lapsuudessani olisin epäilemättä kaivannut mentalisoivaa aikuista, anteeksipyyntöä ja sanoittamista, jonkun peilaamaan käytöstäni ja kiinnostumaan siitä, mitä minun mielessäni liikkuu. Toisinaan tunnen, etten ole niin empaattinen ihminen, kuin haluaisin olla, enkä tiedä johtuuko se juuri siitä, ettei niitä taitoja ole osattu opettaa minullekaan. En edelleenkään syytä ketään, mutta toivon koko sydämestäni, että vaikken olekaan aina se täydellisen hillitty ja hallittu, tai edes johdonmukainen äiti, jollainen suunnittelin olevani, osaisimme yhdessä upean poikani kanssa nähdä tekojen ja reaktioiden taakse, sekä suhtautua maailmaan empaattisesti.

Toivon samaa myös sinulle, vanhempi, kasvattaja ja rinnallakulkija siellä jossain. Täydellisyys on katsojan silmässä ja lapsesi silmissä sitä todennäköisesti edustat juuri sinä. Ja vaikka vanhemmuus on lajeista vaativin, siinä on aina mahdollisuus myös kehittyä.

mymme

perhe lapset oma-elama syvallista
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *