Lapsi, keskeneräinen – ei vääränlainen.

Miltä tuntuisi, jos oman lapsesi varhaiskasvatussuunnitelmaan kirjattaisiin maininta päiväkodin nollatoleranssista aggreesiivisen käyttäytymisen ja kiusaamisen suhteen? Entä jos lapsi olisi vasta 2-3 -vuotias?

Itse järkytyin, sillä kohdallamme kyseessä on juuri ja juuri kolmevuotias lapsi, joka on aivan keskeneräinen – kuten kuuluukin. Hän on jossain määrin temperamenttinen, impulsiivinenkin, mutta hyvässä vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, erittäin vastaanottavainen ja älykäs lapsi. Ja valitettavasti hänen päiväkotipäivänsä ovat jo kuukausien ajan tiivistyneet hakutilanteessa lapsen kuullen, tai viimeistään kotona lapsen itsensä toimesta kerrottuihin kuulumisiin: mitä lapsi teki väärin.

Monenko lapsi raportoi päiväkodista vain sen, että on heittänyt hiekkaa tai töninyt kaveria? Onko joku herännyt lauantaiaamuna siihen, että lapsi haluaa ensimmäisenä kertoa, että rikkoi eilen kaverin hiekkaleikit ja että aikuinen suuttui? Minä olen.

Vaikka lapsemme ei toivottu käytös on flägätty huolestuttavaksi, hän ei kuitenkaan saa varhaiskasvatussuunnitelman mukaista varhaista, monialaista tukea. Sen sijaan hänet on jo leimattu. On äärimmäisen raskasta antaa lapsi, se pieni kimpale kultaa käsiin, joissa hänet tunnutaan näkevän vain tai pääsääntöisesti sen eitoivotunlaisen käytöksensä kautta, huomaamatta sitä kaikkea hyvää, jota hän on. Ja ennen kaikkea harjoittamatta sellaisia toimintatapoja, joilla häntä voitaisiin auttaa tunnesäätelyn tai tunnetaitojensa kehittämisessä. On silkkaa hulluutta olettaa, että lapsi (tai aikuinenkaan) kykenisi kytkemään tunteensa off -asentoon määritellyksi ajaksi, mutta sitä häneltä tunnutaan odottavan. Kaunista ja hyväksyttävää käytöstä kavereita kohtaan, mitkä ovat tietysti jaloja arvoja ikään katsomatta, mutta antamatta kuitenkaan riittävästi tukea tunteitten ja edelleen hyvin reaktiivisen käytöksensä säätelyyn.

Hyvä esimerkki ei toivotusta käytöksestä lapsemme kohdalla oli vaikka hetki, jolloin hänelle ei enää ollut, tai ei alunperinkään muodostunut aktiivista roolia kavereitten leikissä. Hän yritti parhaansa mukaan, mutta epäonnistui, koska kavereilla oli jo oma stoori menossa. Seuraavaksi hän pyrki mukaan väkisin, esimerkiksi sotkien hiekkakakut tai jyräten omalla autollaan kaverin auton päälle, tönäisten tätä tai heittäen hiekkaa. Hänellä ei ollut sanoja, eikä muita keinoja. Hän vain halusi mukaan – ihan peruskamaa. Toinen esimerkki on hyvin päinvastaisesta tilanteesta. Vauhtia piisasi, leikki sujui kivasti ja yhtäkkiä, pam, lapsemme löi kesken ilonpidon kaveria lapiolla otsaan. Erittäin hyväkin fiilis purkautui ei toivotulla tavalla, kun muuta keinoa höyryn ulos päästämiseksi ei työkalupakista vielä tai juuri siihen hetkeen löytynyt.

Näitä tilanteita sattuu kuulemma liian usein ja siksi olisi syytä olla huolissaan. Huolissani olenkin, mutta erityisesti siitä, että tilanteita pääsee syntymään niin usein ja siitä, miten lapsemme hoidossa ollessaan kohdataan. Vasu -lappusen käteen saatuani murenin lopullisesti, sillä vaikken ole varhaiskastavuksen ammattilainen, eivät kiusaaminen ja aggressio mielestäni koskaan kuulu edes vihjaavasti kuvaukseen keskeneräisestä kolmivuotiaasta.

Tilanne on päiväkodin kanssa tällä hetkellä niin vaikea, että olemme järjestäneet lapselle kevennetyn viikon. Ihana, vieläpä hyvin tuore ystävämme tarjosi itse apuaan, minkä seurauksena olemme jo huomanneet merkittäviä muutoksia lapsemme voinnissa. Hän on vapautuneempi ja käsittelee tunneasioita uudella tavalla. Hän kertoo päivistään, oppii itsestään ja taidoistaan ja saa toistuvia onnistumisen, hyväksynnän ja ihailunkin tunteita ympäristössä, jossa hänet nähdään ikäisenään, mahtavana lapsena. Ensimmäistä kertaa noin 1,5 kuukauteen pystyn edes osan päivästä keskittymään työhön ja luottamaan siihen, että kaikki on hyvin ja että hakutilanteessa saan pettymyksen ja pahan mielen sijaan korkeintaan kahvikupposen, sekä kaikkia meitä hyödyttäviä kuulumisia. Kiitollisuus tästä mahdollisuudesta on aivan järjetön. Ja on se, myönnän, myös korvaamattoman eheyttävää näin äitinä, että joku toinen äiti ja kasvattaja näkee lapsemme lähietäisyydeltä ja arjessa myös positiivisessa valossa.

Jakakaa ihmeessä kokemuksia ja näkemyksiä, vinkkejä ja mitä vaan – olen todella kiitollinen kaikesta keskustelusta ja vertaistuesta. <3

mymme