Sinä pystyt siihen, äiti.
Vietimme juhannuksen tällä kertaa kaupunkiloman merkeissä ja vuokrasimme ensimmäistä kertaa koko perheelle Airbnb -kohteen aivan kaupungin ytimestä. Korona-ajan keskellä ja lähes nukahtaneessa omakotitalolähiössä varttuneelle lapsellemme tässäkin oli jo paljon, eikä kaupunki ollut edes sen eksoottisempi, kuin Tampere. (Mutta Tampere on aivan ihana!*)
Ainoa suunnitelmamme oli viettää koko juhannuspäivä Särkänniemessä. Olin stressannut etukäteen allergialapsemme ruokailut ja välttämättömät päiväunet, ajatellen, että voimme hyvin käydä kämpillä syömässä ja lepäämässä. Hellerajat ylittänyt lämpötila ja ylioptimistinen näkemykseni omasta, pian raskauden viimeiselle kolmannekselle heilahtavasta tilastani puolsivat kuitenkin pysymistä alueella.
Söimme lounasta ja saimme lapsemmekin ravittua Näsineulan 2. kerroksen perheravintolassa. Kokemus oli todella mukava ja vaikka lapsi romahtikin väsymyksensä myötä ravintolassa totaalisesti, saimme hänet lopulta nukahtamaan rattaisiin pienen puiston ympäristössä tehdyn kävelylenkin aikana. Samalla saimme itsekin hetken breikin ihmisvilinästä. Olisin todella kaivannut tuollaisia unenlahjoja vauvavuonna, sillä poika nukkui keskellä huvipuistoa yli 1,5 tunnin päiväunet. Kovin paljoa hänellä ei päikkäreiden jälkeenkään ollut paukkuja huvitteluun, mutta meille kaikille seitsentuntinen sekoilu riitti hyvin ja lähdimme viiden jälkeen kohti majapaikkaamme.
Vaikka suurimmat etukäteisstressin aiheuttajat osoittautuivatkin melko kivuttomiksi osasiksi matkaamme, keräsin kyllä kaikenlaista muuta, mistä stressata ja olla hermona. Lapsen kanssa matkustaminen oli omassa mielessäni profiloitunut aavistuksen vaivattomammaksi ja leppoisammaksi konseptiksi. Ehkä näin mielessäni muiden vanhempien päivityksiä ja kertomuksia reissuiltaan, vailla yhtäkään ongelmakohtaa tai selviytymistaistelua. Tai ehkä tunsin toistuvasti muiden ihmisten katseet niskassani, kun yritimme vartin neuvotteluiden päätteeksi vaatia ja lopulta kantaa rakasta uhmailijaamme ulos leikkipuistosta tai pois autotieltä.
Koko kotimatkan pohdin omaa ”suoritustani” lapseni vanhempana. Kävin autossa istuessani tilanteita läpi itsekritiikissä rypien ja tulin lopputulemaan, että olen epäonnistunut äiti. En kyennyt kaikissa tilanteissa siihen rakentavuuteen, kannustavuuteen ja kärsivällisyyteen, jota minulta olisi pitänyt omasta väsymyksestäni ja hikoilustani huolimatta löytyä. Pilasinko minä lapseni muistot tästä reissusta?
Tunnistan, että tilanne päiväkodin kanssa on saanut näkemään itseni ennen kaikkea aiheuttajan, enkä niinkään mahdollistajan roolissa. Jälleen kerran avoimesta keskustelusta ystävien kanssa oli lopulta apua. (Miten viisaita ihmisiä minulla onkaan ympärilläni?) Liika analysointini voi pahimmillaan pilata muistot meiltä kaikilta, mutta ajaa ennen kaikkea minut vanhempana aivan liian ahtaalle. Vanhemmuus ei voi olla suoritus, joka pisteytettään ja jossa tulee olla jatkuvasti parempi. On hyvä tunnistaa omat heikkoutensa ja kehittymisalueensa, mutta vaikka puhumme retorisesti jatkuvasta oppimisesta, ei joka nurkan takana odota pistokokeet tai tentti – ainakaan tilivelvollisuuden muodossa.
Vanhemmuus tapahtuu. Se on. Se elää hetkissä ja muovautuu tarpeiden mukaan. Se, että yrittää parhaansa on jo valtavan paljon. Ystäväni realistinen kertomus heidän perhelomastaan avasi silmäni. Toden totta, olin lähtenyt matkaan pää Instagramissa, jalkojen kuitenkin kulkiessa pitkin Tampereen katuja. Se, että meidän matkaamme mahtui uusien tilanteiden, väenpaljouden ja ärsykkeiden uuvuttaman tahtolapsemme kanssa tilanteita, joita ilman olisimme epäilemättä mielellämme lomailleet, ei tehnyt matkastamme yhtään huonompaa. Saimme viettää ihanaa aikaa perheenä ja mahdollistimme lapsellemme kokemuksia, joita emme arjessa muuten voisi tarjota. Opimme puhumaan taas paremmin tunteistamme ja kannustimme toisiamme. Halasimme ja sylittelimme paljon. Pyysimme myös anteeksi.
Vaikka en lapselleni todistustaakkaa omassa vanhemmuudessani ”onnistumisesta” asetakaan, kolmevuotiaani spotaani anteeksipyyntö ja sanat, ettei olisi halunnut suuttua minulle sai minut kaikista itselleni asettamistani paineista ja itsesyytöksistä huolimatta kokemaan, että jotain olen tehnyt oikeinkin. Hänhän puhuu tunteistaan jo avoimemmin, kuin me vanhemmat näin aikuisinakaan. Tai kun hän kannusti minua, halutessaan olla sylissäni loppumatkan huvipuiston porttien läpi sanoen ”sinä pystyt siihen, äiti”, tiesin kantavani lasta, jonka tunnetaidot ovat hurjasti kehittyneemmät, kuin uskoimmekaan. Ja kun hän nyt jälkeen päin muistaa reissusta laitteiden ja karnevaalitunnelman sijaan erityisellä lämmöllä huvipuiston maskotin, Pouta Possun ja ravintolan leikkihuoneen, tajuan hänen varmasti nauttineen, mutta todennäköisesti kokeneen paljon enemmänkin, kuin mihin olisi vielä ollut tarvetta.
Yritän siis jättää suorituskeskeisyyden ja analyysin työpaikalle, jossa niistä on aidosti hyötyä ja keskittyä kotona olemaan läsnä ja jättämään tilanteet taakseni.Mihin voimme vaikuttaa, on tämä ja tuleva. Ei hetki sitten tai eilinen.
Ihania, armollisia ja läsnäolevia reissuja kaikille. Sinä pystyt siihen kyllä! <3
-mymme
*Tampere. Siis ah, rakastuin! Olen ollut aina rannikkokaupunkien ystävä, mutta Tampere, sinuun rakastuin! Kiitos.