Yli kuukausi on vierähtänyt. On ollut viikkoja, kun en ole edes muistanut koko blogia. Jossain vaiheessa joku tuttu kysyi ”vieläkö sä kirjoitat sitä blogia?”, ja tajuan että ”ainiin”. Jooh, en ole kirjoittanut. Ihanaa, kun ihmiset kysyvät, että vieläkö kirjoitan! Kiitos siitä, mulla tulee fiilis, että joku ehkä oikeasti lukee mun kirjoituksia! Pus teille!

Halusin tästä blogista itselleni stressittömän, päiväkirja-tyyppisen kirjoituspalstan, mihin voin (ja yritän) kirjoittaa vain silloin, kun siltä oikeasti tuntuu. En halua, että kirjoittaminen tänne tuntuu pakotetulta. Blogin kirjoittamisella pyrin myös opettelemaan olemaan miettimättä siitä, mitä muut minusta ja tekemisistäni ajattelevat. Se on vaikeaa. Yritin myös etsiä mun somet ja puhelimen läpi, jos löytäisin ehkä jotain kuvia piristämään postauksen ulkonäköä. En löytänyt mitään julkaisu kelpoista, heh!

Maailman tilanne on muuttunut hurjasti viime kirjoitukseni jälkeen. Jo noin kuukausi-puolitoista sitten tunsin takaraivossani kiristystä tilanteeseen liittyen. En halua mainita sanallakaan kyseistä asiaa. Uskon kaikkien tietävän, mistä puhun. En tosin tiennyt, mihin kiristys liittyi. Huomasin selaavani sosiaalista mediaa raivokkaalla vauhdilla normaalia aktiivisemmin, sekä aina kun Antti yritti jutella minulle, ärsyynnyin. Jouduin jopa sanomaan Antille, että älä keskeytä mun ajatuksia. Raukka rakas, anteeksi!

…Sitten tämä maailman tilanne räjähti. Ensin tuli pieni pelko, mutta samalla kuitenkin pysyin toiveikkaana. Sitten lähes kaikilta tuntemiltani ihmisiltä lähtivät työt alta. Kevään, sekä kesän kaikki esiintymiset peruttiin. Kaikki munkin laulukeikat peruttiin. Uuden tulevan musikaalin, missä Antti on mukana, treenit teatterilla loppuivat viikko sitten. Minut lomautettiin toisesta (onneksi vain toisesta) duunipaikastani tänään kolmeksi kuukaudeksi. Pääsiäisloma Vilnassa ei ole ollut toteutumassa nyt enää viikkoihin, eikä myöskään Savon suunnalta varattu huvila-loma tule toteutumaan.

En voi väittää, etteikö pelko olisi yrittänyt hiipiä pahastikin päälle useita kertoja. Jotenkin ihmeen kaupalla olen onnistunut kuitenkin pysymään vielä toistaiseksi pelon niskan päällä, enkä koe pelkääväni. Tänään ensimmäistä kertaa vähään aikaan oli fiilis, että voisin joogata hieman. Joogasin, venyttelin, meditoin. Samantien päähäni pomppasi ajatus blogista. Nyt haluan kirjoittaa. Tuntui, kuin joku ärsyttävä tukos olisi nykäisty auki. Mahdollisesti päätös lomautuksesta toi tietynlaisen ”varmuuden”. Asiaa ei tarvitse enää pohtia. Minulla on henkisesti helpompi olo.

Olen tällä hetkellä kiitollinen Antista. Viimeisten viikkojen aikana me ollaan pohdittu tätä tilannetta. Itketty, panikoitu, vihoiteltu, ihmetelty ja naureskeltu koko tilanteelle vuorotellen. Olemme entistä enemmän kotona kahdestaan, joka aiheuttaa välillä hieman päiden yhteen kopautuksia. Jutellaan, väitellään, riidellään, mutta aina kuitenkin sovitaan ja kerrotaan, kuinka paljon rakastetaan. Antti on ihminen, joka pyytämättä ja pakottamatta laittaa mut katsomaan itseäni peiliin, ja toteamaan että nyt mun täytyy antaa pääni periksi, ja pyytää anteeksi. Tulla vastaan. Haluan olla parempi ihminen toisen takia. I know, kuulostaa tosi kliseiseltä, mutta niin se on.

Onko sun elämä mullistunut tämän maailman tilanteen takia? Pohditko asioita yksin, vai onko sulla kotona joku, keneen voit tukeutua, ja joka juttelee ja kuuntelee sua silloin, kun on tarve? Laita kommentti tuohon, kerro miten menee!

Elämän pohdiskelu jatkuu kotioloissa Antin kainalossa. Palaan asiaan sit kun tulee fiilis!

Tsemppiä kaikille teille! Vallitseva tilanne ei ole helppo nyt kenellekkään, ja joudutaan opettelemaan uusia rutiineja ja normeja, mutta kyllä me selvitään kun autetaan ja tuetaan toisiamme!

-Suvi

Tämä postaus on ollut mulla luonnoksena jo piiiiitkään. Tämä on kuitenkin tosi vaikea. Ajattelin ensin että ”no mä vähän kerron et mitä teen, millanen oon, mitä haluaisin tehdä jne..” On itseasiassa yllättävän vaikea kertoa itse, minkälainen ihminen on. Ainakin tällä hetkellä, tässä elämän tilanteessa.

Moni teistä tietää/tuntee mut varmasti tosi eri reittien kautta. Olen aika tottunut siihen, että viimeisen 25 vuoden ajan mut on määritelty oikeastaan jotain muuta kautta kuin sitä, mitä minä itse oikeasti olen. Tai tämä on ainakin mun oma tuntemus. Kuvat mitä laitoin tähän postaukseen on melkoisen osuvia ja kuvaavia mun elämästä, ja siitä mitä mun päässä tapahtuu. You’re welcome?

Olen lapsesta asti pitänyt laittautumisesta. Perheeni jaksaa aina muistuttaa minua siitä, kun ollessani about 6 vuotias kaikki odottivat minua joulupöytään. Kun lopulta saavuin paikalle, olin laittanut hiukseni ihan viimeisen päälle, enemmän tai vähemmän kauniille nutturalle. Aikaa se oli joka tapauksessa vienyt. Muistan, että pienetkään epäkohdat eivät tulleet kuuloonkaan. EI EPÄTASAISUUKSIA TAI EPÄMÄÄRÄISIÄ MÖYKKYJÄ, it has to be PERFECT! Pientä perfektionismia on siis ollut lapsesta asti, sekä todella kovaa vaativuutta itseä kohtaan. Välillä myös huomaamatta vaadin yhtä paljon muilta ympärilläni, kuin itseltäni. Tiedostan kuitenkin tilanteen, ja opettelen armollisuutta itseäni ja muita kohtaan.

Koen kantavani ”vaikean ihmisen” leimaa. Tuntuu, että jos sanon jostain asiasta suoraan tai pyydän jotain asiaa, minua pidetään vaikeana. En kiellä, etteikö minulla olisi edelleenkin paljon kehityttävää ja kasvettavaa. Olen hyvin itsepäinen. Minulla on tietyistä asioista vahvat visiot, enkä pelkää kertoa mielipidettäni, jos olen satavarma, että mielipiteeni on varteenotettava. Koen, että osaan kuitenkin kuunnella ja ottaa muiden mielipiteet huomioon. Välillä itsepäisyyteni ja vahvat visiot koetaan myös uhkana. Olen huomannut, että olen viime vuosina pienentänyt itseäni, etten vahingossakaan tallo toisten varpaille. Pyytelen anteeksi, vaikka ei pitäisi. En halua olla vaikea.

Musiikki on tullut automaationa elämääni perheeni kautta. Meiltä löytyy monenlaista taiteellista tekijää, ja olen lapsesta asti nauttinut piirtämisestä ja maalaamisesta, sekä laulamisesta ja myös tanssimisesta.

Nykyään olen kouluttautunut meikkaaja, sekä muusikko. Teen päivätöitä meikkien sekä muodin parissa myyntialalla, ja lähes päivittäin pähkäilen ja tuskailen itseni  ja elämäni kanssa. Edelleen tärkeä, minulle rakas elementti on liian pienessä roolissa, musiikki.

Istuin bussissa matkalla töihin jonkin aikaa sitten. Laitoin pitkästä aikaa kuulokkeisiin soimaan Hamilton musikaalin soundtrackin. Okei okei, hormonit kävi tosi kierroksilla menkkojen takia, mutta kun ensimmäinen biisi lähti käyntiin, mulle tuli aivan täysi ”musa-boner”. Olen kuunnellut Hamiltonin soundtrackin läpi varmaan tuhat kertaa, mutta nyt tämä kappale vain kuulosti niin ekstra hyvältä. Ihan kuin mun kuulo olisi jotenkin terävöitynyt, ja kuulin kaikki pienetkin yksityiskohdat, mitä kappaleesta löytyi. Aivan uskomaton tunne! Kun havahduin tuosta fiiliksestä naurettava virne naamalla ja kyyneleet valui pitkin poskia tajusin, että musiikki on vähentynyt mun elämästä aivan liikaa, ja mun sisukset kärsii siitä! Musiikki ja laulaminen on mun henkireikä.

Olen äärettömän herkkä ja sensitiivinen ihminen. Itken helposti. Hyvinä päivinä mulla on aamusta asti ihan älytön energiapiikki, enkä osaa säädellä onnellisuuden tunnettani, joten väsyn myös hyvin äkkiä.

Viime vuodet ovat olleet elämäni haastavimmat henkisesti. Välilllä tulee fiilis, että ”jes, nyt asiat loksahtavat paikoilleen”, mutta sitten tulee takaisku, joka vetää mut sellaiseen ahdistus- ja masiskierteeseen, että se pelottaa mua itseänikin. Sieltä on vaikea päästä pois. Tunnistan nykyisin, kun alan vajoamaan tähän synkempään fiilikseen, ja juttelen siitä Antin ja terapeuttini kanssa. Välillä apua löytyy sanoista, joilla vetelen itseni taas ”paremmalle puolelle”, mutta välillä tilanne vaatii kovempia tekoja, kuten työn lopettamisen, tai sairasloman. Kannan helposti maailman pahuudet harteillani ja panikoin mahdollisesti kaksi kuukautta myöhemmin tapahtuvaa asiaa. Hetkessä eläminen on vaikeaa. Itsensä rakastaminen ja helliminen on vaikeaa. Lähes joka terapiakerta terapeuttini muistuttaa minua hoivaamaan ja silittämään itseäni, että kaikki on ihan ok.

Kerron olevani itsepäinen, sensitiivinen, vaativa, perfektionisti, ihan kuin ne olisivat automaattisesti negatiivisia. Pikku hiljaa alan huomata, että nämä ovatkin niitä vahvuuksiani, jotka voivat viedä minua hurjasti eteenpäin, eikä niitä pitäisi koittaa niin paljoa peitelläkkään.

Elämä on välillä ihan hiton vaikeaa ja outoa.

Kysynkin nyt teiltä: Mitä kautta sinä tiedät/tunnet mut? Mitä kautta eksyit blogiini? Onko jotain, mitä haluaisit vielä tietää minusta?

Itsestä kirjoittaminen ei ollutkaan niin helppoa, kuin oletin. Teksti voi olla sekavaa, ja poukkoilevaa, mutta tämä oli paras mitä sain tehtyä. Ehkä kokeilen vuoden päästä uudestaan, katsotaan mitä mietteitä silloin herää! Kiitos, kun luit mun tekstin. Toivottavasti myös kuvista oli iloa haha!

-Suvi