Tilannepäivitys, miten menee?
Yli kuukausi on vierähtänyt. On ollut viikkoja, kun en ole edes muistanut koko blogia. Jossain vaiheessa joku tuttu kysyi ”vieläkö sä kirjoitat sitä blogia?”, ja tajuan että ”ainiin”. Jooh, en ole kirjoittanut. Ihanaa, kun ihmiset kysyvät, että vieläkö kirjoitan! Kiitos siitä, mulla tulee fiilis, että joku ehkä oikeasti lukee mun kirjoituksia! Pus teille!
Halusin tästä blogista itselleni stressittömän, päiväkirja-tyyppisen kirjoituspalstan, mihin voin (ja yritän) kirjoittaa vain silloin, kun siltä oikeasti tuntuu. En halua, että kirjoittaminen tänne tuntuu pakotetulta. Blogin kirjoittamisella pyrin myös opettelemaan olemaan miettimättä siitä, mitä muut minusta ja tekemisistäni ajattelevat. Se on vaikeaa. Yritin myös etsiä mun somet ja puhelimen läpi, jos löytäisin ehkä jotain kuvia piristämään postauksen ulkonäköä. En löytänyt mitään julkaisu kelpoista, heh!
Maailman tilanne on muuttunut hurjasti viime kirjoitukseni jälkeen. Jo noin kuukausi-puolitoista sitten tunsin takaraivossani kiristystä tilanteeseen liittyen. En halua mainita sanallakaan kyseistä asiaa. Uskon kaikkien tietävän, mistä puhun. En tosin tiennyt, mihin kiristys liittyi. Huomasin selaavani sosiaalista mediaa raivokkaalla vauhdilla normaalia aktiivisemmin, sekä aina kun Antti yritti jutella minulle, ärsyynnyin. Jouduin jopa sanomaan Antille, että älä keskeytä mun ajatuksia. Raukka rakas, anteeksi!
…Sitten tämä maailman tilanne räjähti. Ensin tuli pieni pelko, mutta samalla kuitenkin pysyin toiveikkaana. Sitten lähes kaikilta tuntemiltani ihmisiltä lähtivät työt alta. Kevään, sekä kesän kaikki esiintymiset peruttiin. Kaikki munkin laulukeikat peruttiin. Uuden tulevan musikaalin, missä Antti on mukana, treenit teatterilla loppuivat viikko sitten. Minut lomautettiin toisesta (onneksi vain toisesta) duunipaikastani tänään kolmeksi kuukaudeksi. Pääsiäisloma Vilnassa ei ole ollut toteutumassa nyt enää viikkoihin, eikä myöskään Savon suunnalta varattu huvila-loma tule toteutumaan.
En voi väittää, etteikö pelko olisi yrittänyt hiipiä pahastikin päälle useita kertoja. Jotenkin ihmeen kaupalla olen onnistunut kuitenkin pysymään vielä toistaiseksi pelon niskan päällä, enkä koe pelkääväni. Tänään ensimmäistä kertaa vähään aikaan oli fiilis, että voisin joogata hieman. Joogasin, venyttelin, meditoin. Samantien päähäni pomppasi ajatus blogista. Nyt haluan kirjoittaa. Tuntui, kuin joku ärsyttävä tukos olisi nykäisty auki. Mahdollisesti päätös lomautuksesta toi tietynlaisen ”varmuuden”. Asiaa ei tarvitse enää pohtia. Minulla on henkisesti helpompi olo.
Olen tällä hetkellä kiitollinen Antista. Viimeisten viikkojen aikana me ollaan pohdittu tätä tilannetta. Itketty, panikoitu, vihoiteltu, ihmetelty ja naureskeltu koko tilanteelle vuorotellen. Olemme entistä enemmän kotona kahdestaan, joka aiheuttaa välillä hieman päiden yhteen kopautuksia. Jutellaan, väitellään, riidellään, mutta aina kuitenkin sovitaan ja kerrotaan, kuinka paljon rakastetaan. Antti on ihminen, joka pyytämättä ja pakottamatta laittaa mut katsomaan itseäni peiliin, ja toteamaan että nyt mun täytyy antaa pääni periksi, ja pyytää anteeksi. Tulla vastaan. Haluan olla parempi ihminen toisen takia. I know, kuulostaa tosi kliseiseltä, mutta niin se on.
Onko sun elämä mullistunut tämän maailman tilanteen takia? Pohditko asioita yksin, vai onko sulla kotona joku, keneen voit tukeutua, ja joka juttelee ja kuuntelee sua silloin, kun on tarve? Laita kommentti tuohon, kerro miten menee!
Elämän pohdiskelu jatkuu kotioloissa Antin kainalossa. Palaan asiaan sit kun tulee fiilis!
Tsemppiä kaikille teille! Vallitseva tilanne ei ole helppo nyt kenellekkään, ja joudutaan opettelemaan uusia rutiineja ja normeja, mutta kyllä me selvitään kun autetaan ja tuetaan toisiamme!
-Suvi