…ja sitten itkin keittiön lattialla
Noniin, tämä kirjoitteluhan lähti hienosti käyntiin!
Valitettavasti vapaahetket blogin kirjoittamista varten ovat olleet hyvin, HYVIN vähäiset ensimmäisen postauksen jälkeen. Varasin kuitenkin juuri tämän maanantain viikko-pari sitten vapaaksi ihan vain siksi, että tiesin edeltävän viikon olevan fyysisesti ja henkisesti hyvinkin raskas… Miten ihana huomata, että pikku hiljaa alan oppia ennakoimaan, ja ottamaan vapaapäiviä raskaiden rupeamien jälkeen, etten vedä itseäni ihan piippuun! Vuosi-pari sitten olisin painanut menemään ”no onhan mulla sit neljän päivän päästä taas yks vapaapäivä” -asenteella. Kaikki kiitos menee kyllä terapeutilleni, joka on opettanut mulle nyt vuoden päivät armollisuutta itseä ja omaa kroppaa kohtaan, ja että on ihan TODELLA ok ottaa vapaapäiviä ihan vaan just MUA ITSEÄNI varten.
Viime alku viikosta takaraivossa jyskyttivät torstain tuleva työpalaveri, tulevan viikonlopun GIMME ABBA! -treenileiri, sekä LOVE ME DO -messuilla tapahtuva yllätyskosinta, jossa olin laulamassa. Torstain työpalaverin päätyttyä sain Antilta viestin, jossa hän ilmoitti menevänsä soittamaan ekstemporena levyjä erääseen pizzapaikkaan; ”jos pizza ja viini maistuu, niin…” Mun ei tarvinut montaa kertaa miettiä, mitä vastaan. Lähdin matkaan tuhannen väsyneenä, palaverin aiheuttaman jännityksen pikku hiljaa helpotuttua. Söin KOKONAISEN pizzan, sekä kaksi lasia valkoviiniä. Kello tuli about 20:30, nuokuin pöydässä ja totesin Antille, että nyt pitää päästä nukkumaan. Nukuin 10,5tuntia sinä yönä. Perjantaina oli aivan uskomaton olo. Sellainen, mitä ei ole lähes puoleen vuoteen ollut. Herääminen ei tuntunut vaikealta tai ahdistavalta, oli ihan luottavainen fiilis.
Perjantai hujahti ohi terapian, treenailun ja LOVE ME DO-messujen esiintymisen suunnittelun merkeissä. Ehkä lievästi oli sellainen puulla päähän lyöty -olo, hieman jännittyneenä tulevan viikonlopun tapahtumien suhteen. Lauantaina olin mukana LOVE ME DO -yllätyskosinnassa, jossa laulettiin yhdessä ihanan Mikael Konttisen kanssa pari biisiä. Kosinnassa oli järkyttävän monta liikkuvaa osaa, mutta kuin ihmeen kaupalla kaikki loksahti täydellisesti kohdilleen, ja kosittava vastasi KYLLÄ! Oli mieletön kokemus olla mukana tällaisessa tapahtumassa.
Messuilta siirryin suoraan GIMME ABBA! -treeneihin. Treenasimme lauantain, sekä sunnuntain hyvin intensiivisesti, ja sunnuntaina lopulta kotiin päästyä olin enemmän kuin onnellinen päästessäni Antin kainaloon.
Niin hienoja ja hauskoja asioita kuin tämä viikonloppu pitikin sisällään, mistä olen todella kiitollinen että saan olla mukana, ja tehdä mahtavien ihmisten kanssa töitä, jännitys ja stessi purkautui sunnuntai-iltana ulos voimakkaasti. Ihan kuin jo uusien This Is Us -jaksojen katsominen ei olisi ollut hyvinkin tunteellista, pieni jalkakramppi pompautti mut sohvalta ylös. Juoksin keittiöön ja kyykistyin alas nojaten keittiön kaappeihin. Kramppi oli poissa, mutta tilalle tuli voimakas itkukohtaus. Antti tuli keittiöön tueksi, ja sitten istuttiin yhdessä keittiön lattialla. Minä itkin ja Antti piti kiinni, paistoi välillä kanaa, antoi vettä. Hetken päästä Antti auttoi mut ylös lattialta, piti musta kiinni, ja itkin vähän lisää. Todettiin, että nyt se stressi purkautui. Kaikki on hyvin.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun henkisesti tai fyysisesti rankkojen päivien jälkeen ahdistun ja romahdan. Viime syksystä asti satunnaisia itkuja on tullut lähes viikottain. Pahimmillaan päivittäin. Välillä on helpompia jaksoja, välillä rankempia. Onneksi paniikkikohtaukset ovat pysyneet lähes poissa. Edelleen opettelen säätelyä, kuinka paljon kestän tietyn aikavälin sisällä, miten tunnistan että nyt menee yli, mitä voin tehdä, että en ahdistuisi niin paljoa. Helpommin sanottu, kuin tehty. Ahdistus ei liity viikonlopun tekemisiin, tai ihmisiin, vaan ainoastaan minuun, ja omaan vaativuuteen itseäni kohtaan, epävarmuuteen, ja uusiin tilanteisiin, jotka jostain syystä luovat voimakasta ahdistusta. Pienin askelin, kerta kerran jälkeen uusien tilanteiden kohtaaminen helpottuu. Nykyään tunnistan, että nyt muuten ahdistaa. Saatan jopa mainita siitä ääneen tilanteessa. Sekin on jo edistystä. En häpeä itsenäni enään… niin paljoa.
Huh, tulipas tekstiä. Kiitos, kun jaksoit lukea! Heräsikö tuntemuksia? Laita kommentti, niin jutellaan!
-Suvi