Lumituisku keskellä kaunista kesää

Blogin nimi, suvi tuisku, ei ole nimeni, vaikka se periaatteessa voisikin olla. Blogin nimi kuvaa kesää ja lumituiskua. Siis lumituiskua kesällä. Se kuvaa jollakin tapaa kokemusta itsestäni. Ei kesäisin pitäisi tuiskuta lunta enkä minä koe jotenkin sopivani joukkoon. Haluaisin olla nimimerkkini mukainen suvituuli. Ihana kesäinen tuulenvire, jota kuumana kesäpäivänä toivoo hyväilemään ihoaan. Tuulenvire, joka saa puiden lehdet havisemaan ja aallot lyömään rantakiviin rauhoittavasti. Mikä saa minut kokemaan olevani vääränlainen, epätoivottu ilonpilaaja? Siihen pyrin löytämään selityksen tämän blogin avulla. Haluan syväluodata omaa mieltäni, menneisyyttäni ja äitini menneisyyttä. Ihmisen perustavanlaatuinen tarve löytää selityksiä asioille, tehdä asioista ymmärrettäviä ja lopulta, jos nyt ei täysin hyväksyä, niin ainakin ymmärtää tilanne ja lopputulos. Lisäksi toivon ymmärryksen kautta pysäyttäväni tämän jonkin siirtymisen omiin lapsiini.

Minä ja kaksoisveljeni synnyimme kuumana kesäpäivänä. Olimme saaneet alkumme avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja näin ollen äitini oli päätynyt yksinhuoltajaksi. Biologinen isämme oli naimisissa eikä hän ilmeisesti lupauksistaan huolimatta jättänyt silloista vaimoaan ja aloittanut vakavaa suhdetta äitini kanssa. Yksinhuoltajuus kahden vauvan kanssa on varmasti rankkaa ihan kenelle vaan. Oman lisänsä siihen on kuitenkin tuonut äidin oma menneisyys.

Äiti on ollut oman perheensä musta lammas syntymästään asti. Hänen perheensä ajatteli hänen olleen hankala vauvasta asti. Hankala pitää tyytyväisenä. Imetys ei onnistunut. Äidin olisi luultavasti toivottu olevan poika. Myöhemmin äiti ei osannut olla kiltti, rauhallinen ja positiivinen tyttö. Hän oli enemmänkin rasavilli. Äiti masentui jo lapsena. Hänen perheensä on myöhemmin kertonut pohtineensa äidin viemistä hoitoon jo lapsena ja on harmitellut, ettei tehnyt sitä koskaan. Ehkä äiti olisi hoitoa enemmän kaivannut kuitenkin hyväksyntää. Oman äitinsä hyväksyntää. Itse koen äidin yrittäneen olla juuri sellainen kuin hänen toivottiin olevan, mutta se ei koskaan ollut tarpeeksi. Lopulta hän aina väsyi yrittämiseen, masennus syveni ja hän alkoi käyttäytyä huonosti.

Äiti muutti nuorena pois kotoa apulaiseksi toiseen perheeseen. Pian sen jälkeen hän löysi itseään selvästi vanhemman miehen ja he menivät naimisiin. Usean avioliittovuoden aikana äiti ei kuitenkaan tullut raskaaksi. Hänen aviomiehensä ei ilmeisesti pystynyt saamaan lapsia. Avioliitto rakoili ja äiti aloitti suhteen toisen miehen kanssa. Mies oli myös naimisissa ja kahden lapsen isä. Äiti tuli suhteesta pian raskaaksi ja alkoi odottaa minua ja veljeäni. Äiti on kertonut jälkeen päin sen olleen äidin elämän parasta aikaa. Hän oli todella rakastunut biologiseen isääni. Pettymys oli kuitenkin ollut suuri, kun mies ei ollutkaan jättänyt vaimoaan ja aloittanut vakavaa suhdetta äitini kanssa. Äiti erosi omasta aviomiehestään, koska oli selvää, ettei tämä mies ollut saanut raskautta alulle.

Vauvavuoden kuvissa äitini väsymys on käsin kosketeltavaa. Hänen selässään on näkymätön, mutta silti näkyvä taakka, joka painaa häntä hieman kumaraan. Hän yrittää hymyillä, mutta hymy on enemmänkin irvistys. Kasvot ovat todella väsyneen näköiset. Eivät vain väsymyksestä vaan jostain muustakin. Uskon äidin todella yrittäneen. Hän on jälkeen päin sanonut, että halusi olla lapsilleen parempi äiti kuin hänen äitinsä on ollut. Luulen kuitenkin käyneen samalla tavalla kuin hänelle oli käynyt jo lapsena. Hän yritti niin kovasti olla sellainen äiti, jonka hän kuvitteli muiden haluavan, että hän joka yrityksen jälkeen väsyi ja ajautuikin vastakohdaksi niille toiveille. Hän nukkui lääkkeiden avulla ja jaksoi päivät lääkkeiden avulla. Hän oli poissaoleva ja kiukkuinen. Hänen oli mahdotonta rakastaa minua ja veljeäni, koska hänen oli mahdotonta rakastaa itseään. Silti hänen onnistui kuusi ensimmäistä vuotta kasvattamaan meitä melko hyvin. Elämämme oli melko tasaista. Kävimme päiväkodissa, vietimme aikaa sukulaistemme kanssa. Äiti jaksoi tehdä ruokaa. Veljeni ja minä viihdyimme keskenämme ja muistan lukuisia hauskoja leikkejä lapsuudestamme.

Äiti ja hänen entinen aviomiehensä yrittivät palata vauvavuoden aikana yhteen. Entinen aviomies oli valmis antamaan anteeksi tapahtuneen ja halusi olla isä minulle ja veljelleni. Yhteen paluu ei onnistunut, mutta hänestä tuli meille isä. Vietimme hänen luonaan viikonloppuja ja luulimme hänen olevan oikea isämme. Elimme siinä uskossa, kunnes hän kuoli minun ja veljeni ollessa 9-vuotiaita. Meille kerrottiin hänen kuolleen sydänkohtaukseen. Myöhemmin kuitenkin selvisi hänen tehneen itsemurhan. Äitini ei edelleenkään tiedä minun tietävän totuutta. Isäni kuolema oli raskas paikka. Hänen kotinsa oli paikka, jossa oli hyvä olla.

Meidän ollessa 6-vuotiaita äiti löysi nykyisen aviomiehensä. Se on ollut yksi surullisimmista asioista minun ja veljeni elämässä. Siitä en ole vieläkään varma, onko se ollut äidille hyvä vai huono asia. Uusi puoliso ei ikinä yrittänyt olla isä meille. Hänet oli hylätty lapsena ja riepoteltu paikasta toiseen. Se näkyi hänessä selvästi. Hän oli ja on pahasti narsistinen. Näin jälkeen päin on ollut selvää, että hän on kilpaillut äidin rakkaudesta ja halunnut voittaa minut ja veljeni. Asetelma on ollut sairas alusta asti. Puolison astuttua kuvioihin äiti luovutti jollakin tapaa. Hän lopetti käymästä töissä. Masentui vielä entistä pahemmin. Hän ei jaksanut enää nousta sängystä tai vaihtaa päivävaatteita. Uusi puoliso tuki äidin kotiin jäämistä ja kantoi meille päivittäin kaikenlaisia herkkuja kakuista suklaaseen. Äiti lihoi lyhyessä ajassa hyvin paljon. Äiti ei myöskään jaksanut olla tekemisissä minun tai veljeni kanssa. Äiti vietti aikaa omassa makuuhuoneessaan, jonne meillä ei ollut asiaa. Minun ja veljeni huoneisiin ostettiin televisiot, jotta emme poistuisi huoneistamme. Olohuoneessa ei saanut viettää aikaa, koska se olisi häirinnyt äitiä. Minä ja veljeni kapinoimme vastaan. Halusimme viettää aikaa äidin kanssa. Äiti kertoi tästä puolisollensa ja puoliso muistutti äitimme olevan itsemurhan partaalla. Jos emme pysy huoneissamme ja ole kiltisti, äitimme vetää itsensä hirteen. Tämä kaikki alkoi meidän ollessa 7-vuotiaita. 9-vuotiaina meiltä vietiin pakopaikka tästä kaikesta isämme kuoleman kautta. Vielä muutaman vuoden saimme viettää kesät sukumökillä, jossa viihdyimme veljeni kanssa. Valitettavasti sekin loppui äidin riitauduttua sukulaisten kanssa niin pahasti, ettemme enää saaneet mennä mökille. Minä ja veljeni olisimme olleet tervetulleita mökille, mutta äiti ei siihen suostunut.

Välillä tätä kirjoittaessa on vaikeaa uskoa, että minä olen todella elänyt sen elämän. Muistan lukuiset kerrat, kun olen istunut yksin omassa huoneessani itkemässä. Muistan sanoneeni veljelleni, ettei elämässä ole järkeä, koska äiti tappaa itsensä meidän takiamme. Sitten 14-vuotiaana minä lopulta väsyin. Eräänä yönä lukitsin itseni vessaan ja söin kaikki äitini ja hänen puolisonsa verenpainelääkkeet. Makasin vessassa tajuttomana, kun veljeni tuli yllättäen kotiin. Hänen oli pitänyt olla yötä kaverillaan, mutta hänelle oli tullut sellainen tunne, että kotiin on nyt mentävä. Hän oli ihmetellyt, miksi vessan ovi oli lukossa ja oli avannut sen ulkoa päin. Niin selvisin ajoissa sairaalaan vatsahuuhteluun ja jäin henkiin.

Äitini oli tyrmistynyt teostani. Hän toi sairaalaan kassillisen vaatteita ja sanoi, että kotiin ei ole enää tulemista. Yölliset tapahtumat olivat olleet hänelle liian raskaita ja noloja. Olisi voinut kuvitella äidin olevan iloinen ja helpottunut tyttärensä jäätyä henkiin. Niin ei kuitenkaan ollut.

Tästä on aikaa 24 vuotta. Olen nyt itse kahden lapsen äiti ja naimisissa lasten isän kanssa. Elämä on nykyään melko tasaista, mutta mieleni myllertää edelleen. Minun on vaikeaa luoda ystävyyssuhteita tai pitää niitä yllä ja koen lähes kaikkialla olevani sopimaton joukkoon. Ulkoisesti asiat ovat hyvin. Minulla on työ, josta ansaitsen hyvin. Harrastan liikuntaa. Meillä on kaunis koti. Mutta. Syön masennuslääkkeitä, joiden avulla mieleni pysyy kasassa. Olen käynyt samalla terapeutilla kohta 12 vuotta ja näen terapeuttia paljon enemmän kuin äitiäni. Palan työssäni säännöllisesti loppuun ja koen saavutuksista vain lyhytaikaista iloa.