Huolia

Mullahan on koko raskaus mennyt tosi kivasti ja ihanasti, vaivojakaan ei ole ollut paitsi mitä nyt sitten tuo pallomaha, josta viime postauksessa kirjoittelin. Palloilun jälkeen soitin vielä neuvolaan ja kyselin noista harjoitussupistuksista ja siellä sanottiin että kyllä sen sitten tietää kun on supistuksista kyse. Kysyin vielä erikseen että voiko supistelu aiheuttaa turvotusta (tai päinvastoin) mutta terveydenhoitaja epäili että voisi enemmänkin kyse olla jostain suolistoperäisestä. Eli ei ainakaan tiennyt supistusten ja turvotuksen yhteydestä. Kyllähän mulla ennenkin on ollut turvotusta joo, mutta ei mitään sellaista että tuntuu että keuhkoilta menee tilaa ja että joutuu pötköttämään että saa paremmin henkeä. Ehkäpä se kohtu nyt vaan vie sitten sieltä niin kovasti tilaa että keuhkot joutuvat vähän väistymään..? Mutta tulin siis itsekin siihen tulokseen että supistuksista ei tuossa pallottelussa ole kyse vaan jostakin muusta. Eilen illalla syötyäni maha taas pallottui ja jouduin oikaisemaan sängylle. Täytyy nyt oikein tarkastella että mikä sitä mahaa niin turvottaa ja yrittää kyseistä ruoka-ainetta sitten välitellä, jos turvotus siis useimmiten liittyy ruokailuun. Tässä vaiheessa epäilen hieman maitotuotteita. Pitkään syömiseni meni nimittäin lähes ilman maitotuotteita mutta nyt raskauden aikana olen taas alkanut syömään niitä enemmän vain saadakseni vähän vaihtelua päiviini.

Vaikka epäilykset supistuksista onkin jäänyt pääosin taakse, niin mieli meinaa siltikin olla aika musta toisinaan. Tähän asti olen ollut hirmu positiivinen ja on tuntunut että kaikki menee niin hyvin ja on ihanaa, ei huolen häivää. Nyt kuitenkin reilun viikon ajan yhtäkkiä päähäni ilmestyy ajatuksia siitä että pieni olisikin kuollut ja siitä miten kertoisin asiasta kellekin, kun olen niin onnellisena uutista kuitenkin jo ympäriinsä ilmoitellut. Tänään kun synkät ajatukset valtasivat mieleni kesken työpäivän, päätin että on aika soittaa taas neuvolaan ja kysäistä voisinko tulla käymään. Kysymykseen että mitä vaivoja minulla sitten on, vastasin että muuta vaivaa ei ole kuin se, että aiemmin en ole huolehtinut yhtään ja nyt huoli on suuri. Sanoin että rakenneultraan tuntuu olevan liian pitkä aika (reilut kaksi viikkoa) odottaa sekä huolehtia ja muuten aika nihkeältä kuulostava neuvolantäti myötäilikin ajatustani. Hän kysyi sitten että milloin pääsisin käymään ja sovittiin että tulen heti huomenna. En olisi arvannut että näin äkkiä pääsee käymään ihan vaan omien vaistojen tuomien ajatusten varjolla, mutta ihanaa että näin on! Toivon nyt todella paljon että pieni siellä vielä iloisena sukeltelee ja sydän sykkii yhtä vilkkaasti kuin parikin viikkoa sitten neuvolakäynnillä. Ja että mieleni pääsee vihdoinkin rauhoittumaan ja pääsen taas nauttimaan tästä ajasta.