Laiska äiskä ja kehon kuuntelemisen vaikeus

Olen perusluonteeltani aika laiska, erityisesti mitä tulee liikkumiseen. Syksyllä intoilin siitä, kun personal trainer sai minut houkuteltua mukanaan kuntosalille ja olen edelleen tuosta päätöksestä erinomaisen iloinen. Silloin tulikin salilla/jumpilla käytyä säännöllisesti ja olin hyvin innoissanni siitä että kerrankin onnistun liikkumaan säännöllisesti. No, sitten tuli joululoma ja piiitkä tauko urheilusta. Tauko näyttää jatkuvan edelleen, vaikka on tässä kotona tullut möllöteltyä jo reilu pari viikkoa eli salille olisi sinänsä helppo mennä. Mutta kun se ei oikeastaan olekaan yhtään helppoa! Ei minulle, ei nyt kun maha on kasvanut enemmän ja näytän tosiaankin raskaana olevalta ja minusta tuntuu hirvittävän epämukavalta mennä salille puhkumaan muiden joukkoon. Tuntuu jotenkin typerältä ja sellaiselta ettei se ole minun paikkani nyt tällä hetkellä. En ole koskaan tuntenut kuuluvani salille, mutta nyt ehkä vielä vähemmän. Jollain tapaa kai hävettää kun ei ehkä pystykään enää tekemään kaikkea mitä haluaisi, eikä näytä siltä kuin muut. Tiedän että nämä on vain pääni sisäisiä typeriä juttuja eikä todella pitäisi välittää siitä mitä muut ajattelee salilla treenaavista raskaana olevista naisista. Itseni mielestä se olisi vain hienoa jos jonkun siellä näkisin kyseisessä tilassa, myös silloin kun itse en ole raskaana. Vaan kun en näe, tunnun olevan kertakaikkisen ainut. Olisiko siis perustettava liikuntakeskus vain odottaville äideille..?

Tällä hetkellä minun on myös hirvittävän vaikea kuunnella mitä kehoni minulle yrittää viestittää. Esimerkiksi mikä on tarpeeksi huono tai epämukava olo olla lähtemättä liikkumaan, mihin vetää se raja? Kävin kävelyllä ja koko pienen matkan alavatsalla oli epämukava painava olo ja pääsipä vielä vessahätäkin yllättämään. Ei siis mikään paras lenkki. Neuvolassa lääkäri sanoi että jos ei tee kipeää niin antaa mennä vaan! Mutta miten sitten itse ymmärtää se tarpeeksi vähän epämukavan ja kipeän välinen ero? Tai erottaa sitten se oma laiskuus toisenlaisesta, oikeammasta epämukavuudesta. Olen aika hukassa. Välillä todellakin mietin että onko se se laiskuus siellä pohjalla joka kuitenkin sen epämukavan olon tekee, varsinkin vaikka tuommoisessa kohtaa kun en tunne kuuluvani esimerkiksi sinne salille vauvamasuineni.

Olen nyt kerran käynyt äitiysjoogassa ja siellä mieleni lepäsi. Ei tarvinnut rehkiä liikaa, sai reilusti olla yksi muista ja tehdä ihan omaan tahtiin ja pitää taukoja tarvittaessa. Silti joogaaminen tuntui hyödylliseltä, oli kotoisa olo ja muutenkin hyvä. Lisäksi tunneilla valmistaudutaan myös synnyttämiseen ja opetellaan esimerkiksi synnytyslaulua. Kaikenkaikkiaan kurssi tuntuu siis sellaista mistä minä pidän. Toisella kerralla ennen joogaan lähtöä minulle tuli huono olo ja jäinkin sen vuoksi kotiin lepäämään. Jäin taas miettimään että voiko sisäinen laiskuuteni johtaa huonoon oloon eli osaanko siis kehittää itselleni tällaista jos jotain epämukavaa (eli lähinnä kotoa poistumista) on tiedossa ja niinpä loppuillan mollasin itseäni kun en päässyt joogaamaan. Ihmettelinpä vielä kun mielestäni ihan nautin joogasta edellisellä kerralla että miksi nyt kävi näin. Eniten nyt kuitenkin kismittää se, että en osaa tarpeeksi kriittisesti kuulostella itseäni vaan tuntuu että saatan luovuttaa liikunnan suhteen aivan liian helposti. Toisaalta nyt kai on se aika kun se pitäisi itselleen salliakin? Ja toisaalta sitten taas nyt on se aika kun liikunta tekisi todella hyvää kuten raitis ilmakin. Uhhh, miksei sitä vaan voisi olla rauhassa eikä miettiä kaikkea ihan liikaa.

Kaikkien edellä mainittujen mietintöjen lisäksi tänään on supistellut niin monta kertaa ettei tähän mennessä vielä koskaan. Tämä on siis nyt ihan uutta ja laittaa kyllä väkisinkin miettimään synnytystä, vaikka se ei mielessä vielä ole paljoa muuten pyörinytkään. Supistukset ovat sellaisia epämukavalta tuntuvia, ei tee varsinaisesti kipeää mutta ei nyt kovin kivaltakaan tunnu. Ei ainakaan taida enää tarvita epäillä että onko supistuksista kyse vai ei kuten joskus syksyllä mietitytti. Ihmettelen kyllä sitä että välillä menee siten että kun istuu niin ei mitään ja heti kun nousee pystyyn niin maha on heti ihan pinkeänä. Taitaa taas siis ilta kulua lähinnä sohvan syleilyssä.