Joo. Suku on pahin. Vaikka oikeasti mulla on kyllä aivan ihana suku, rakastan heitä kaikkia. Mutta joskus tympii. Äh.

Nyt kun tätä vauvauutista on kerrottu eteenpäin, olen jotenkin halunnut pitää vähän järjestystä että milloin ja missä järjestyksessä kenellekin kerrotaan. Läheisimmät ensin tai sitten ne, jotka mun mielestä jotenkin ”ansaitsevat” tietää ensimmäisinä. Sisko ja äiti olivat esimerkiksi ensimmäisinä vuorossa ja samoin sellainen ainut ystävä joka projektista tiesi alusta alkaen. Sitten tulikin muun suvun ja ystävien vuoro. Vietettiin viikonloppuna sukulaisporukalla päivää ja olin jo ehtinyt kyseiselle porukalle asian kertoa. Osalle heistä jo vähän aiemminkin. Sitten paikalle tulee lisää porukkaa. Ja tässä vaiheessa tulee se tympimisvaihe. En saa itse kertoa omaan tahtiini vaan ei mene kauaakaan kun joku asiasta jo tietävä sanoo kovaan ääneen jotain sen suuntaista että ”hei, kerro se sun juttu!”. Tässä kohtaa on sitten pakko kertoa. Tiedän että uutista on hankala pidätellä itsellään mutta silti ärsyttää ettei saa kertoa sitten kun siltä tuntuu. Niin ja tässäkin tapauksessa vielä oli vähän oltu siitä ylpeitä ettei oltu aiemmin hiiskuttu asiasta kyseisille henkilöille. Miksi sitten ei, jos en saa kuitenkaan itse kertoa alusta asti. Aargh! No, pikkujuttuja nämä. Kaikki ovat kuitenkin olleet uutisesta iloisia. Oma mummoni oli ainut joka kehtasi kysyä että mahtoiko kyseessä olla ihan suunniteltu juttu. Taisi ehkä vähän yllättyäkin kun sanoin että olihan se! 😉

Viikkoja on kertynyt tällä hetkellä jo 11! Miten tämä aika meneekin niin nopeasti. Ainiin, olen muuten ihan sekaisin miten näistä viikoista/kuukausista oikein puhutaan. Nythän olen jo kahdennellatoista viikolla! Mutta olenko jo ensi viikolla sitten neljännellä kuulla? Että ajatellaanko se niin että neljä viikkoa on kuukausi? Mutta miten voisin olla jo neljännellä kuulla kun eihän pikkutyypin siittämisestäkään ole aikaa kun pari kuukautta? Ei voi ummikko ihan vielä ymmärtää. Mutta ehkä vielä opin!

Ihania muistoja Saharasta.

Maha on selvästi jo alkanut kasvaa. Ei enää mene ihan lättään niinkuin joskus kun on yrittänyt vetää sisään. Joo, olihan se pakko kokeilla. Kylkiluiden alta menee hyvinkin lysyyn mutta alavatsa jää palloksi. Hassua minusta on se, että aamulla herätessä se saattaa olla hyvinkin litteänä mutta odotas vaan kun jotain syö niin heti se pullahtaa esiin! Ei taida olla enää tilaa siellä kaikelle niinkuin ennen. Välillä ajattelen että olen vain lihonut. Ja onhan niitä kiloja pari-kolme jo tullutkin. En kyllä vielä ole huolissani mutta jos jatkaa nousuaan niin täytyy jättää mieliteot vähän vähemmälle. (Oho, tänään lähti kaupasta mukaan suklaalevy.)

Olen kyllä voinut todella hyvin, olen ollut iloinen ja onnellinen. Ihanaa! Se kinkkukipukin taisi mennä menojaan, vaikka välillä silti yllättää. Joskus pitkän istumisen tai kävelyn jälkeen alaselkää juilii, samoin kuin kantaessa olkalaukkua, jossa on vähänkään tavallista enemmän painoa. Mieleni tekisi myös töiden jälkeen vaan olla sohvalla ja katsoa sarjoja eikä tehdä mitään muuta. Kertakaikkiaan olla vaan. Liikkumaan lähtö ei houkuttele vaikka tiedän kuinka hyvää se tekee niin kropalle kuin mielelle. Mutta kun sohva on niin ihana ystävä! Olen tainnut myös ruveta herkistymään asioille vähän aiempaa vikkelämmin. Olen kyllä jo vuosia itkenyt kun olen ollut niin onnellinen jatkoon päässeiden puolesta X-Factorissa. Mutta nyt ollaan päästy jotenkin uudelle tasolle. Etenkin jos pätkässä kuvaillaan äiti-lapsi-suhdetta. Niin, vauvaohjelmia ei taida tässä kohtaa tarvita mainitakaan.