Turhautumisen kyyneliä
Eilen turhauduin aivan täysin tähän olotilaan. Illalla vaan tuntui että MIKÄÄN ei onnistu. En voi käyttää uutta ja ihanaa vihkisormusta kun kädet on niin turvonneet. En jaksa olla jalkeilla kovin pitkään ja istuskelenkin pääasiassa sohvalla. Pitkään istumisesta tulee sitten selkä kipeäksi. Voisin ajatella meneväni pitkälleni mutta kun sitten puutuu kädet. Oikeaa kättä pakottaa muutenkin jatkuvasti, ranteeseen sattuu ja nivelet on jäykät, puristusvoima on kadoksissa niin etten meinaa saada avattua vaikkapa pullonkorkkia. Voisi ajatella että helpottaa kun illalla pääsee sänkyyn ja nukkumaan mutta mitä vielä, silloin kädet vasta puuduksissa ovatkin. Nukun osan yöstä istuvassa asennossa ja todella pätkissä. On se kun ei edes yöllä saa kunnolla levätä!
Välillä en todellakaan pysty iloitsemaan vauvan liikkeistä koska ne sattuu etenkin suuntautuessaan luita kohti. Vauva myös painaa useasti päivässä oikealle puolelle kohtua niin että mahaa kiristää ja koskee. Tietenkin siitä tulee ihan hirvittävän paha mieli kun ei voi nauttia pikkuisen jumppailuista. Suututtaa sekin kun en pysty kunnolla sheivaamaan alapäätäni kun eihän sinne näe! Ei ole kyllä nähnyt pariin kuukauteen. Peilin kautta sheivaus ei sekään tunnu onnistuvan kun sitten pitäisi olla kaksi kättä venytettynä jollain tapaa mahan ympäri ja jalkojen väliin, voiko olla epämukavampaa asentoa. Välilihan hieronnasta nyt puhumattakaan. Syödä pitäisi lähes kokoajan mutta kun ei oikein ole nälkä eikä tee mieli mitään. Paitsi tietenkin kaikkea epäterveellistä ja sitten se meneekin ihan pelkästään naposteluksi. Kaikenlainen kumartelu on hengästyttävää niin kuin myös rappujen nousu tai minkään pienimmänkään ylämäen. Huh ja aaarggghhh!!
Kaipuuta Lake Toballe. Indonesia.
Illalla siis vaan itkin turhautumistani, kyyneleet vaan valuivat. Mies-parka yritti lohduttaa ja hieroa samalla kipeää kättäni. En haluaisi olla näin hankala. Mietin että ehkä sitä nyt rupeaa oikeasti tajuamaan että ihan ihan oikeasti ihan ihan kohta täytyy synnyttää ja meille tulee vauva. Mikä muutos! Ei ollakaan enää vaan me kaksi kyyhkyläistä vaan joku muukin on pian aina mukana. Taitaa ihan vähän pelottaa. Tai ehkä aika paljonkin. Mitä jos meidän suhde muuttuu täysin kun vauva tulee, jos meillä ei olekaan enää yhtä ihanaa kun ei vaan ole toisillemme aikaa? Jos minusta tuleekin pelkkä äiti ja miehestäni pelkkä isä. En halua sitä, haluan että me ollaan vieläkin me.
—
Nyt on ihan pakko pyyhkiä kyynel poskelta ja katsoa ikkunasta ulos, siellähän paistaa aurinko! Laitankin soimaan Reino & The Rhinos: Aurinko ja etsin tähän postaukseen vielä jonkun ihania muistoja tuovan ja mieltä rauhoittavan reissukuvan.