Kun ahdistaa ja vituttaa

Huomiseen biologian essee-kokeeseen pitäisi lukea, mutta kirjaa on tuskin avattu sitten viimeisimmän bilsan tunnin. Tiskatakin pitäisi, kun alkaa lautaset ja pannut kasaantua pöydän päälle. Jääkaapissa on vanhentunut kauramaito purkki ja kurkkukin on varmaan elellyt vihanneslaatikossa päiviensä yli. Puhumattakaan siitä kumpuavasta vaatekasasta sohvalla, joka on peittänyt osan koulukirjoista alleen.

 

On paljon vastuita, keskeneräisiä töitä ja juttuja, joiden tekeminen olisi pitänyt aloittaa jo kauan sitten. On inhottavaa sanoa ääneen kaikki tekemättömät työt, kun loppujen lopuksi tietää niiden olevan oman toimettomuuden aikaansaannoksia. Vaikka aivoni viestittävätkin minulle ärtyisästi, ettei olisi kovin vaikeaa ottaa tiskiharjan varresta kiinni tai siirtää edellisviikon paidat pyykkikoriin, ei töiden helppous koskaan tunnu olevan riittävän hyvä syy niitä tehdä.

 

Onko tämä sitten laiskuutta tai sitä prokrastinaatiota, josta on tullut liiankin tuttu käsite opiskelijoiden elämässä? Vai onko tässä kyse jostakin muusta – jostakin vakavemmasta ongelmasta, joka näyttäytyy epäsiivolla ja kasaantuvilla tehtävillä? Ehkä.

 

Tai ehkä se on vain tekosyy. Ehkä olen oikeasti vain laiska paska, joka pystyisi ihan hyvin ottaa oman elämän haltuunsa, eikä laittaa oppikirjaa tai imuria sivuun kirjoittaakseen blogipostausta omasta laiskuudestaan.

 

Tai ehkä olen oikeasti masentunut ja ahdistunut, mutta huono itsetunto saa minut ajattelemaan, että olen vain epäonnistunut yksilö, saamaton ja hemmoteltu teini, joka vain valittaa ja valittaa ja valittaa, enkä tästä syystä anna itseni hyväksyä todellista ongelmaani, joka sijaitsee jossain syvemmällä kuin “en vain jaksa”.

 

Ehkä, ehkä, ehkä. Kaikki on arvailua, kyseenalaistamista ja spekulointia. Masentunut vai laiska, ahdistunut vai ikuinen prokrastinoija – tai miksei vaikka kombinaatio niistä kaikista.

 

Oli asia miten oli, tiskit on yhä tiskaamatta ja koe on edelleen huomenna. Oman mielen analysointi ei näytä muuttavan ympäröivää maailmaa.