Meillä ei vietetty ystävänpäivää kotona, koska sen alkuperä on pakanallinen  (kuten melkein kaikissa muissakin juhlapäivissä, joita ”normaalit” ihmiset viettävät). Ystävänpäivän tavat juontuvat roomalaiseen Lupercalia-juhlaan, jolla kunnioitettiin Junoa, naiseuden ja hedelmällisyyden jumalaa, sekä Pania, luonnon jumalaa. Tuoreempi ystävänpäivään yhdistetty tapaus on Pyhä Valentinus, joka vihki nuoria pareja keisarin kiellosta huolimatta ja joka teloitettiin 14. helmikuuta. Riippumatta juhlan tarkoituksesta oli siis selvää, että sen juuret ovat pakanallisissa käsityksissä ja kristikunnan niin sanottujen pyhimysten joukoissa ja näin ollen olisi Jumalan silmissä huono juttu viettää sitä.

Mä pidän ystäviä tosi tärkeinä, vaikka ystävät ja kaverit onkin sellainen osa-alue elämässä, jossa koen olevani todella kömpelö. Olen luonteeltani aika ujo ja ilmeisesti vähän epävarma itsestäni, koska lähtökohtaisesti ajattelin pitkään, että miksi joku nyt mun kanssa haluaisi kaveerata. Tästä oon onneksi jonkin verran päässyt yli ja tajuan jo, että tuskin nyt kukaan miettii mitään negatiivista vaan siitä, jos oon mukava.

Mulla oli lapsena aika tiukat säännöt siitä, että kenen seurassa aikaa saa viettää. Vapaa-ajalla tuli tosi harvoin hengailtua muiden kuin toisten Jehovan todistajien kanssa, mutta niitä nyt onneksi oli muutama samassa koulussa ja jopa samalla luokalla. Koulussa oli paljon muitakin tyyppejä joista tykkäsin ja joita pidin kavereina, mutta niiden kanssa oli vaikeampaa rakentaa mitään kovin tiiviitä suhteita, kun pystyi viettää yhdessä aikaa lähinnä koulussa tai vähän salaa koulun jälkeen. Mistään yökyläilyistä tai jokapäiväisestä monen tunnin hengailusta oli turha haaveillakaan.

Välillä kadehdin sellaisia ihmisiä, joilla on olemassa paras kaveri lapsuudesta asti tai koulussa muodostunut ystäväporukka, jonka kanssa käydään mökkireissuilla ja vietetään tyttöjen iltoja. Satunnaisesta fomosta huolimatta oon tosi kiitollinen niistä muutamasta ystävästä, joita mulla on. Ne ei ehkä oo olleet kauaa mun elämässä, mutta tiedän että ne tulee olemaan. Tiedän, että aina tarvittaessa ne on olemassa mua varten. Se on musta tärkeintä.

Törmäsin tänään kaupassa yhteen naiseen, jonka luona kävin monta vuotta äidin mukana tutkimassa Raamattua. Juteltiin hetki pintapuolisesti niitä näitä ja sitten se kysyi, että mitä mun äidille kuuluu. Mietin vähän aikaa, kiertelenkö aihetta vai täräytänkö suoraa miten asiat on, ja päädyin lopulta jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Se oli aika hyvä vaihtoehto, koska sain muistutuksen siitä, kuinka paljon hyviä puolia rehellisyydessä on ja kuinka älyttömän ihania ihmiset voi olla.

Kun kerroin tilanteen, tää nainen oli tosi empaattinen ja sanoi, että oon tervetullut sen luokse ihan milloin vain. Se ei tuominnut eikä myöskään säälinyt ylenpalttisesti tai olettanut, että mun elämä on nyt ikuisesti pilalla. Siitäkään ei loppupeleissä tullut Jehovan todistajaa, koska se ei ollut esimerkiksi valmis luopumaan joulusta. Oltiin samoilla linjoilla siitä, että kaikkeen tottuu ja elämä opettaa.

Musta on jotenkin tosi hassua, että oon alkanut rakastaa ihmisiä ihan eri lailla sen jälkeen, kun ne ihmiset elämässä vaihtui. Oli seurakunnassakin kivoja ja hyviä ihmisiä, mutta harvemmin niiden kanssa tuli muodostettua mitään syvempiä yhteyksiä. Mulle on opetettu, että aikaa tulisi viettää lähinnä muiden uskovaisten seurassa ja välillä oli tosi ulkopuolinen olo, kun kenenkään kanssa ei näyttänyt uskonnon lisäksi olevan juuri mitään yhteistä. Paljon johtui varmasti omista puutteista ja siitä etten oikein uskaltanut avautua kenellekään. Toisaalta kuka avautuisikaan ihmisille, jotka tuntuu olevan ihan eri planeetalta.

Eikä se elämä ehkä muutenkaan muovaa kovin avarakatseista maailmankuvaa, vaikka ketään ei saakaan tuomita tai vihata. Lähtökohtana on, että jos vain toimii järjestön Raamattuun perustuvien ohjeiden mukaan, elämä voi olla onnellista. Jos ongelmia tulee, niistä selviää kun uskoo lujempaa. Usein ongelmat johtuvat tietenkin siitä, että Jumala on jäänyt elämässä taka-alalle. Ihanteellista on, jos pystyy noudattaa sääntöjä mahdollisimman tarkasti, pitää uskonnon tärkeimpänä asiana elämässä ja pysyy erossa huonosta seurasta ja huonoista vaikutteista, joita maailma tarjoaa. Vaikeahan siinä sitten on olla aidosti ymmärtäväinen, jos syntiset ihmiset kärsivät olematta kuitenkaan valmiita ottamaan vastaan Jumalan hyvää uutista ja kristillistä elämäntapaa, joka helpottaisi.

Mä jollain lailla myös tykkään elämän hetkittäisestä kurjuudesta vastoinkäymisineen. En ole motivoitunut kahlaamaan tätä elämää läpi laput silmillä siinä toivossa, että sitten joskus tulevaisuudessa koittaa aika kun kaikki  ovat poskettoman onnellisia, tervehenkisiä jumalaapelkääviä ihmisiä – vieläpä ikuisesti. Se mielikuva jopa vähän ahdistaa.

Kunpa ihmiset aina muistaisi, kuinka helposti jonkun toisen päivästä voi tehdä paljon paremman. Joskus pienet hyvät asiat rökittää isotkin murheet ihan 100-0.