Kuplan ulkopuolella

Erottaminen Jehovan todistajien yhteisöstä on sellainen asia, jota en ikinä olisi voinut kuvitella sattuvan omalle kohdalle. Menin kasteelle 12-vuotiaana ilman epäilyksen häivääkään – kuka nyt tahallaan tekisi syntiä, vaikka tietää tasan tarkkaan, mikä on Jumalan silmissä oikein. Tai jos jossain mielenhäiriössä tekisi, niin varmasti sitä myös katuisi niin paljon, ettei joudu hyljeksityksi.

Karttamisjärjestely ei kuulosta lapsesta asti uskonnon sisällä kasvaneen korvissa yhtä pahalta, kuin ulkopuolisten. Kirjoissa opetetaan, että järjestely perustuu Raamattuun ja on todellisuudessa rakkaudellinen tapa toimia. Jos joku alkaa syntiseksi, hän on mahdollisesti huonoa seuraa eikä hänellä ole toivoa ikuisesta tulevaisuudesta. Pelastuksen kannalta olisi tärkeää saada hänet takaisin ruotuun. Välit läheisiin on hyvä lisämotivaattori, jos uskonto ei muuten inspiroi. Tämä on tavallaan loogista niin pitkään, kun oletetaan, että Jehovan todistajien elämäntapa on ainoa oikea ja kaikki muut tiet vievät tuhoon ja turmioon.

Mulla ei sinänsä ole mitään antipatioita ketään Jehovan todistajaa kohtaan enkä koe tarvetta yrittää käännyttää ketään sieltä pois. Tiedän, että yhteisön sisällä on hyvinkin mahdollista olla onnellinen ja että opetukset tuntuvat silloin kiistattomilta faktoilta. Mun perheelle on varmasti vaikeaa pitää etäisyyttä, mutta sen tärkeyttä ja oikeaoppisuutta on painotettu niin paljon, ettei ne näe mitään muita vaihtoehtoja. Ne odottaa vaan sitä, että meidän välit palautuu ennalleen sitten, kun palaan takaisin yhteisöön.

Ongelma kuitenkin on, etten enää halua takaisin. Periaatteessa mun elämäntapa olisi kunnossa, jos menisin naimisiin tai eroaisin nykyisestä suhteesta ja alkaisin selibaattiin. Jos sen lisäksi alkaisin osallistua viikoittaisiin kokouksiin ja ilmaisisin haluni palata seurakuntaan, se varmaan onnistuisi melko helposti. Ainoa syy siihen olisi kuitenkin se, että saisin olla taas yhteydessä läheisiini, ja mun mielestä se on ihan väärä syy. En halua osallistua ”käännyttämään” muita ihmisiä Jehovan todistajiksi enkä enää allekirjoita esimerkiksi tuota karttamisen rakkaudellisuutta. En koe, että elämä Jehovan todistajana on ainoa mahdollisuus onnellisuuteen enkä haaveile siitä elämästä edes ikuisena täydellisissä olosuhteissa.

Mun elämä ei ehkä ole täydellistä eikä siitä sellaista saakaan, mutta on tää nyt huomattavasti parempaa kuin se monen vuoden jokapäiväinen ahdistus ja päivästä toiseen kituutus. Mulle on aikanaan opetettu, että uskonnon ulkopuolinen, ”maailmallinen” elämä on täynnä huolia, murheita, ongelmia ja onnettomia ihmisiä, mutta kuka muka niiltä välttyisi. Musta tuntuu paljon mielekkäämmältä elää elämää nyt sen sijaan, että sitä pitäisi vain välivaiheena joka pitää kärvistellä parempaa tulevaisuutta odotellessa.