Joskus kannattaa sittenkin kuunnella itseään

Mulla meni tosi pitkään ennen kuin opin tekemään, mitä itse haluan. En vieläkään ole siinä kauhean hyvä, kun mietin jatkuvasti asioita sitä kautta, että mitä mun pitäisi tehdä. Osa johtuu varmasti luonteesta, mutta sitä on varmasti vahvistanut se, että on lapsesta asti opetettu käyttäytymään tiettyjen sääntöjen mukaan.

Erottamisen jälkeen olin monta kuukautta parempi uskovainen kuin pitkään aikaan sitä ennen. Olin ihan varma, että mun pitää pyrkiä takaisin seurakuntaan mahdollisimman pian. Lopetin tupakoinnin, panostin avioliiton korjaamiseen ja kävin joka ikisessä Jehovan todistajien kokouksessa. Kokouksissa käyminen ei ollut henkisesti maailman helpoin rasti, koska paikka oli täynnä mulle tuttuja ihmisiä, jotka ei sääntöjen mukaisesti puhuneet mulle (tai edes tervehtineet). Oli kiusallista vältellä katsekontakteja ja välillä oli hankalaa pysyä kasassa. Ajattelin kuitenkin, että jatkamalla käymistä näytän, että ne oli mun suhteen väärässä. Mun aviomies oli ainoa, jonka kautta kuulin oman perheen kuulumisia – se kävi niillä välillä kylässä ja mä odotin kotona, että se tulee kertomaan tuoreimmat jutut. Se oli oikeastaan yksi suuri syy siihen, että pysyin tuhoon tuomitussa liitossa niin pitkään. Eron myötä mulla ei olisi enää sitä pientäkään linkkiä lapsuudenkotiin.

Elämä ylipäätänsä oli aika raskasta, kun ei oikein kuulunut minnekään. Jehovan todistajiin ei ollut kontaktia, muttei uskaltanut rakentaa elämää muuallekaan, koska se olisi jäänyt väliaikaiseksi. Kun muutama kuukausi oli kulunut, jätin kirjallisen anomuksen palata seurakuntaan ja vähän sen jälkeen järjestettiin keskustelu vanhimpien kanssa, jossa asia käsiteltäisiin. Keskustelu oli iso pettymys. Vaikka moitittavaa kuluneilta kuukausilta ei löytynyt, päätettiin, että aikaa ei ole kulunut vielä tarpeeksi pitkään. Mua kuitenkin kannustettiin jatkamaan samaan malliin ja kerrottiin, että muutaman kuukauden päästä voi yrittää uudestaan.

Jatkoin yrittämistä joitain viikkoja, sitten tuli raja vastaan. Ei enää tuntunut mielekkäältä elää tyhjiössä, jossa mistään ei saa mitään irti. Lopetin kokouksissa käymisen ja aloitin harrastuksen, josta nautin ja jonka kautta sain kavereita, jotka tykkäsi musta sellaisena kuin olen. Kävin työterveyspsykologilla, joka piti yhteisöstä eristämistä todella rankkana kokemuksena. Avauduin joillekin työkavereille taustastani ja huomasin, että ihmisistä voi tulla aika läheisiä, kun ei esitäkään kaiken olevan hyvin. Tulostin avioeropaperit, etsin oman asunnon ja roudasin pienen omaisuuteni sinne.

Odotin pitkään, että missä vaiheessa tulee se romahdus, kun huomaan olevani ihan hukassa ja yksin. Sitä ei koskaan tullutkaan. Tuli vain helpotus siitä, etten vastaa omista tekemisistäni enää kenellekään.