Elämä opettaa
Törmäsin tänään kaupassa yhteen naiseen, jonka luona kävin monta vuotta äidin mukana tutkimassa Raamattua. Juteltiin hetki pintapuolisesti niitä näitä ja sitten se kysyi, että mitä mun äidille kuuluu. Mietin vähän aikaa, kiertelenkö aihetta vai täräytänkö suoraa miten asiat on, ja päädyin lopulta jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Se oli aika hyvä vaihtoehto, koska sain muistutuksen siitä, kuinka paljon hyviä puolia rehellisyydessä on ja kuinka älyttömän ihania ihmiset voi olla.
Kun kerroin tilanteen, tää nainen oli tosi empaattinen ja sanoi, että oon tervetullut sen luokse ihan milloin vain. Se ei tuominnut eikä myöskään säälinyt ylenpalttisesti tai olettanut, että mun elämä on nyt ikuisesti pilalla. Siitäkään ei loppupeleissä tullut Jehovan todistajaa, koska se ei ollut esimerkiksi valmis luopumaan joulusta. Oltiin samoilla linjoilla siitä, että kaikkeen tottuu ja elämä opettaa.
Musta on jotenkin tosi hassua, että oon alkanut rakastaa ihmisiä ihan eri lailla sen jälkeen, kun ne ihmiset elämässä vaihtui. Oli seurakunnassakin kivoja ja hyviä ihmisiä, mutta harvemmin niiden kanssa tuli muodostettua mitään syvempiä yhteyksiä. Mulle on opetettu, että aikaa tulisi viettää lähinnä muiden uskovaisten seurassa ja välillä oli tosi ulkopuolinen olo, kun kenenkään kanssa ei näyttänyt uskonnon lisäksi olevan juuri mitään yhteistä. Paljon johtui varmasti omista puutteista ja siitä etten oikein uskaltanut avautua kenellekään. Toisaalta kuka avautuisikaan ihmisille, jotka tuntuu olevan ihan eri planeetalta.
Eikä se elämä ehkä muutenkaan muovaa kovin avarakatseista maailmankuvaa, vaikka ketään ei saakaan tuomita tai vihata. Lähtökohtana on, että jos vain toimii järjestön Raamattuun perustuvien ohjeiden mukaan, elämä voi olla onnellista. Jos ongelmia tulee, niistä selviää kun uskoo lujempaa. Usein ongelmat johtuvat tietenkin siitä, että Jumala on jäänyt elämässä taka-alalle. Ihanteellista on, jos pystyy noudattaa sääntöjä mahdollisimman tarkasti, pitää uskonnon tärkeimpänä asiana elämässä ja pysyy erossa huonosta seurasta ja huonoista vaikutteista, joita maailma tarjoaa. Vaikeahan siinä sitten on olla aidosti ymmärtäväinen, jos syntiset ihmiset kärsivät olematta kuitenkaan valmiita ottamaan vastaan Jumalan hyvää uutista ja kristillistä elämäntapaa, joka helpottaisi.
Mä jollain lailla myös tykkään elämän hetkittäisestä kurjuudesta vastoinkäymisineen. En ole motivoitunut kahlaamaan tätä elämää läpi laput silmillä siinä toivossa, että sitten joskus tulevaisuudessa koittaa aika kun kaikki ovat poskettoman onnellisia, tervehenkisiä jumalaapelkääviä ihmisiä – vieläpä ikuisesti. Se mielikuva jopa vähän ahdistaa.
Kunpa ihmiset aina muistaisi, kuinka helposti jonkun toisen päivästä voi tehdä paljon paremman. Joskus pienet hyvät asiat rökittää isotkin murheet ihan 100-0.