Kiltistä tytöstä epätoivoiseksi valehtelijaksi

Tässä kohtaa on varmaan hyvä alleviivata, että kaikki mun kirjoittama pohjautuu vain ja ainoastaan omiin kokemuksiin. En halua mustamaalata ketään tai väittää, että kertomani asiat olisivat kiistattomia faktoja, jotka pätevät kaikkien vastaavien tilanteiden kohdalla. Tarkoitus on kuitenkin kertoa mahdollisimman rehellisesti ja sensuroimatta siitä, miten itse koen ja olen kokenut asiat. Mulla on ollut (ja on edelleen) korkea kynnys puhua uskovaistaustasta ja erottamiseen liittyvästä tunnemyrskystä, koska mulle on lapsesta asti opetettu, että entisten Jehovan todistajien juttuja ei saisi missään nimessä lukea tai kuunnella. Ne voivat olla valheellisia ja vahingoittaa uskoa, ja itse asiassa juuri uskon horjuttaminen niissä on tarkoituksenakin. Mun isän ”viimeiset sanat” mulle oli, että älä mee lukemaan mitään luopioiden juttuja. Tässäpä sitä nyt sitten itse kirjoitellaan nettiin sisältöä, josta vanhemmat voivat varoitella lapsiaan.

Olen syntynyt ensimmäisenä lapsena perheeseen, jossa molemmat vanhemmat ovat Jehovan todistajia, ja kasvatus on ollut sen mukainen. Olen esimerkiksi lukenut Raamatun läpi joskus 13-vuotiaana ja käyttänyt tuhansia tunteja uskonnollisen opetuksen kuunteluun ja siitä muille kertomiseen. Uskonto oli päivittäinen osa elämää ja oli tärkeää, että kaikki tekemiset ja ratkaisut toteutuivat sen mukaan, mikä on Jumalan silmissä oikein. Suurin osa mun sukulaisista on Jehovan todistajia, samoin suurin osa ihmisistä, joiden kanssa oltiin tekemisissä. Näin jälkeenpäin tuo intensiivisyys tuntuu ihan utopistiselta, vaikka lapsena se olikin vaan normaalia elämää.

Kävin kasteella (eli sitouduin Jehovan todistajiin pysyvästi) 12-vuotiaana mun parhaan kaverin kanssa samana päivänä. Silloin se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Äiti yritti kysellä, että olenko varma ja ymmärränhän, ettei sitä voi perua vaikka vanhempana mieli muuttuisikin, mutta eihän nyt 12-vuotiaana mistään mitään tajua. Muutama vuosi meni sujuvasti esimerkillisenä uskovaisena superhengellisessä seurassa. Koulussakaan ei tarvinut altistua liikaa huonolle seuralle, koska mun luokalla oli toinenkin Jehovan todistaja ja me oltiin automaattisesti kavereita yhteisen uskonnon takia.

Jossain vaiheessa aloin salailla asioita, koska en ollutkaan niin kiinnostunut noudattamaan kaikkia sääntöjä, mutten myöskään halunnut tuottaa vanhemmille pettymystä. Valehtelusta tuli koko ajan helpompaa ja lopulta lukioaikaan aloin seurustella salaa ei-uskovaisen miehen kanssa. Muutin pois kotoa 17-vuotiaana ja vähän myöhemmin kärähdin seurustelusta sekä omille vanhemmille että seurakuntaan. Tässä vaiheessa oltiin jo vietetty öitä yhdessä, joten asia piti käydä läpi ”virallisesti”. Säästyin ensikertalaisena isommilta tuomioilta, kun osasin katua tarpeeksi ja lupasin jättää miehen. Mun piti myös muuttaa väliaikaisesti takaisin vanhempien valvottavaksi.

Miehen lemppaus ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, vaikka uskoinkin sen olevan hyvä päätös. Kun sanoin tämän olevan tässä, aikuisen miehen maailma oli luonnollisesti murtumassa (muutaman kuukauden seurustelun jälkeen) ja pieni lapsikin tulisi surulliseksi. Mulla ei miellyttämisenhaluisena ja naiivina ollut sydäntä sanoa sellaisen olevan ihan järjetöntä, joten sovittiin jatkavamme salaa seurustelua siihen asti että täytän 18. Myöhemmin päädyin saman miehen kanssa naimisiin, koska ero tuntui mahdottomalta vaihtoehdolta, mutta esimerkiksi yhteenmuutto (tai edes ajan viettäminen kahdestaan muualla kuin julkisilla paikoilla) ei ole oikein sopivaa ennen avioliittoa. Sen olisin jälkiviisaana voinut jättää tekemättä, mutta tulipa tuokin nyt kokeiltua.

Muutama vuosi kului naimisissa ja kulissielämä oli edelleen vahvasti läsnä. En  voinut olla rehellinen oikein kenellekään. Perheeltä salasin asioita (esim. tupakointi), jotka on uskonnossa kielletty. Mieheltä salasin tosi vähäpätöisiäkin asioita, koska en halunnut kuunnella huutoa esimerkiksi sen takia, että olen käynyt työkavereiden kanssa lounaalla. Valehtelu ahdisti mutten osannut lopettaakaan. Toivoin, että jossain vaiheessa se tuntuisi niin pahalta että on pakko selvittää kaikki. Lopulta se päivä tulikin, eikä silloin enää auttanut katua ja selitellä, vaan jouduin erotetuksi seurakunnasta ja melkein kaikista läheisistäni. Nyt kun aikaa on kulunut pari vuotta, olen huomannut elämän helpottuneen. Kalliin hinnan siitä joutui maksaa, mutta ehkä se olisi kannattanut tehdä jo kauan sitten. Enää ei tarvitse valehdella kenellekään eikä yrittää mahtua sellaiseen muottiin, joka ei ole sopiva.