Työkaverin kanssa oli puhetta kolmenkympin kriisistä ja siitä, miten jossain vaiheessa kaikki ihmiset ympärillä alkaa vaikuttaa oikeilta aikuisilta. Mullakin tulee vähän väliä somessa vastaan uutisia, kun joku entinen luokkakaveri on mennyt naimisiin tai saanut lapsen (tai useampia!). Vaikka oon itse ollut naimisissa, viettänyt perhe-elämää, ostanut talon ja eronnutkin, tuntuu ihan käsittämättömältä että mun ikäiset ihmiset ihan oikeesti tekee sitä.

Jehovan todistajien keskuudessa on tavallaan aika normaalia avioitua nuorena. Kun seksi on kielletty avioliiton ulkopuolella, monella varmaan vaikuttaa päätökseen ihan vaan se, että on kiva päästä panemaan (vaikka seksin ei tietenkään pidä olla kenenkään prioriteettilistan kärkipäässä). Jo nuorille suunnatussa kirjallisuudessa kehotetaan arvioimaan, onko mahdollinen seurustelukumppani aviomies-/vaimomatskua. Siinä myös varoitellaan, että varsinkin alkuvaiheessa ihastuminen sotkee herkästi arvostelukykyä eikä sydämeen pitäisi luottaa, sillä se on ”kaikkea muuta petollisempi ja toivoton”. Avioliiton onnistumisen kannalta on ensisijaisen tärkeää, että Jumala on liitossa kolmantena säikeenä, vain silloin voi onnistua rakentamaan kestävän parisuhteen.

Tavallaan tuossa on paljon järkeviä pointteja, mutta musta tuntuu että mun rakkauselämä on ikuisesti pilalla kaiken analysoinnin ja järkevyyden jäljiltä. Kadehdin ihmisiä, jotka pystyy kirkkain silmin sanoa olevansa rakastuneita, vaikka kyseessä olisi ”vain” alkuhuuma ja hormonit. Itse en jotenkin uskalla puhua rakastumisesta, jos se onkin vain sitä sydämen pelleilyä. Tietysti on hyvä tiedostaa, ettei se kumppani välttämättä ole loppuelämää yhtä täydellinen kuin mitä alussa vaikuttaa, mutta olisi silti ihanaa olla vaan poskettoman rakastunut ja yllättyä sitten myöhemmin.

Näiden pohjalta mä myös 18-vuotiaana kuvittelin, että parisuhde voi onnistua ilman syvempiä tunteita, jos molemmat vaan sitoutuu ja päättää, että se onnistuu. Aikansa se voikin toimia, mutta mä ainakin aloin kaipaamaan vahvoja tunteita ja sitä, että joku vie jalat niin totaalisesti alta ettei tiedä miten päin olisi. Vaikka se ei olisikaan ikuista, niin onhan se nyt älyttömän siistiä.

Mua alkoi tänään huvittamaan tosi paljon kun mietin, että kuka muka menee naimisiin rangaistakseen itseään syntisyydestä. Sehän kuulostaa ihan järjettömältä ja on väärin niin monia ihmisiä ja arvoja kohtaan, kuin vain voi olla.

Sain päivällä viestin yhdeltä entiseltä luokkakaverilta, jonka näin sattumalta työpaikan lounasruokalassa. Se kysyi, jos haluaisin käydä vaikka kahvilla joku päivä ja vihjasi, että yläaste päättyi vähän oudoissa tunnelmissa. Sovittiin tapaaminen viikonlopuksi ja mun mielestä on tosi kiva päästä vaihtamaan kuulumisia viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Aloin myös varalta vähän stressaamaan, olenko muistamattani tehnyt jotain tosi töykeää niihin aikoihin.

Minkähän takia aina, jos jollain on vähääkään jotain huonosti, ensimmäisenä miettii mitä itse on tehnyt väärin? Sorrun tähän hävettävän usein, vaikka tiedostankin ettei maailma pyöri mun navan ympärillä. Toisaalta exän kanssa se piti yleensä paikkansa – jos sen käytöksessä oli mitään normaalista poikkeavaa, se todennäköisesti johtui siitä, etten ole siivonnut tai huomioinut sitä tarpeeksi. Nykyisessä parisuhteessa olin pitkään varpaillani, jos mies oli hiljainen tai vetäytyi omiin oloihinsa. Nyt on alkanut jo pikkuhiljaa tajuta, että yleensä se stressi ja väsymys johtuu jostain muusta kuin musta.

Toisaalta varmaan jatkuvasti tulee tilanteita, kun huomaamattaan pahoittaa jonkun mielen omalla käytöksellään, vaikka kuinka haluaisi hyvää kaikille. Mä olen ollut niin paljon hukassa itseni kanssa, että matkan varrella on ihan varmasti paljon asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin. En mä haluaisi, että joku menisi mun kanssa naimisiin vaan velvollisuudentunnosta. En haluaisi, että mun puoliso pysyy mun kanssa pakosta ja pettää, kun ei voi erota vaikka tunteet olisi lähinnä inhoa ja halveksuntaa. En haluaisi, ettei mun lapsi pystyisi kertoa että kaikki menee päin helvettiä vaan sen takia, ettei halua tuottaa pettymystä kenellekään. En haluaisi, että mun sisko katoaa elämästä muutaman viikon varoitusajalla.

Odotan oikeasti aika innolla sitä entisen luokkakaverin tapaamista, mun elämässä kaikki sosiaalinen kanssakäyminen on aina positiivinen yllätys.