Joskus kannattaa sittenkin kuunnella itseään

Mulla meni tosi pitkään ennen kuin opin tekemään, mitä itse haluan. En vieläkään ole siinä kauhean hyvä, kun mietin jatkuvasti asioita sitä kautta, että mitä mun pitäisi tehdä. Osa johtuu varmasti luonteesta, mutta sitä on varmasti vahvistanut se, että on lapsesta asti opetettu käyttäytymään tiettyjen sääntöjen mukaan.

Erottamisen jälkeen olin monta kuukautta parempi uskovainen kuin pitkään aikaan sitä ennen. Olin ihan varma, että mun pitää pyrkiä takaisin seurakuntaan mahdollisimman pian. Lopetin tupakoinnin, panostin avioliiton korjaamiseen ja kävin joka ikisessä Jehovan todistajien kokouksessa. Kokouksissa käyminen ei ollut henkisesti maailman helpoin rasti, koska paikka oli täynnä mulle tuttuja ihmisiä, jotka ei sääntöjen mukaisesti puhuneet mulle (tai edes tervehtineet). Oli kiusallista vältellä katsekontakteja ja välillä oli hankalaa pysyä kasassa. Ajattelin kuitenkin, että jatkamalla käymistä näytän, että ne oli mun suhteen väärässä. Mun aviomies oli ainoa, jonka kautta kuulin oman perheen kuulumisia – se kävi niillä välillä kylässä ja mä odotin kotona, että se tulee kertomaan tuoreimmat jutut. Se oli oikeastaan yksi suuri syy siihen, että pysyin tuhoon tuomitussa liitossa niin pitkään. Eron myötä mulla ei olisi enää sitä pientäkään linkkiä lapsuudenkotiin.

Elämä ylipäätänsä oli aika raskasta, kun ei oikein kuulunut minnekään. Jehovan todistajiin ei ollut kontaktia, muttei uskaltanut rakentaa elämää muuallekaan, koska se olisi jäänyt väliaikaiseksi. Kun muutama kuukausi oli kulunut, jätin kirjallisen anomuksen palata seurakuntaan ja vähän sen jälkeen järjestettiin keskustelu vanhimpien kanssa, jossa asia käsiteltäisiin. Keskustelu oli iso pettymys. Vaikka moitittavaa kuluneilta kuukausilta ei löytynyt, päätettiin, että aikaa ei ole kulunut vielä tarpeeksi pitkään. Mua kuitenkin kannustettiin jatkamaan samaan malliin ja kerrottiin, että muutaman kuukauden päästä voi yrittää uudestaan.

Jatkoin yrittämistä joitain viikkoja, sitten tuli raja vastaan. Ei enää tuntunut mielekkäältä elää tyhjiössä, jossa mistään ei saa mitään irti. Lopetin kokouksissa käymisen ja aloitin harrastuksen, josta nautin ja jonka kautta sain kavereita, jotka tykkäsi musta sellaisena kuin olen. Kävin työterveyspsykologilla, joka piti yhteisöstä eristämistä todella rankkana kokemuksena. Avauduin joillekin työkavereille taustastani ja huomasin, että ihmisistä voi tulla aika läheisiä, kun ei esitäkään kaiken olevan hyvin. Tulostin avioeropaperit, etsin oman asunnon ja roudasin pienen omaisuuteni sinne.

Odotin pitkään, että missä vaiheessa tulee se romahdus, kun huomaan olevani ihan hukassa ja yksin. Sitä ei koskaan tullutkaan. Tuli vain helpotus siitä, etten vastaa omista tekemisistäni enää kenellekään.

Suhteet Oma elämä

Kuplan ulkopuolella

Erottaminen Jehovan todistajien yhteisöstä on sellainen asia, jota en ikinä olisi voinut kuvitella sattuvan omalle kohdalle. Menin kasteelle 12-vuotiaana ilman epäilyksen häivääkään – kuka nyt tahallaan tekisi syntiä, vaikka tietää tasan tarkkaan, mikä on Jumalan silmissä oikein. Tai jos jossain mielenhäiriössä tekisi, niin varmasti sitä myös katuisi niin paljon, ettei joudu hyljeksityksi.

Karttamisjärjestely ei kuulosta lapsesta asti uskonnon sisällä kasvaneen korvissa yhtä pahalta, kuin ulkopuolisten. Kirjoissa opetetaan, että järjestely perustuu Raamattuun ja on todellisuudessa rakkaudellinen tapa toimia. Jos joku alkaa syntiseksi, hän on mahdollisesti huonoa seuraa eikä hänellä ole toivoa ikuisesta tulevaisuudesta. Pelastuksen kannalta olisi tärkeää saada hänet takaisin ruotuun. Välit läheisiin on hyvä lisämotivaattori, jos uskonto ei muuten inspiroi. Tämä on tavallaan loogista niin pitkään, kun oletetaan, että Jehovan todistajien elämäntapa on ainoa oikea ja kaikki muut tiet vievät tuhoon ja turmioon.

Mulla ei sinänsä ole mitään antipatioita ketään Jehovan todistajaa kohtaan enkä koe tarvetta yrittää käännyttää ketään sieltä pois. Tiedän, että yhteisön sisällä on hyvinkin mahdollista olla onnellinen ja että opetukset tuntuvat silloin kiistattomilta faktoilta. Mun perheelle on varmasti vaikeaa pitää etäisyyttä, mutta sen tärkeyttä ja oikeaoppisuutta on painotettu niin paljon, ettei ne näe mitään muita vaihtoehtoja. Ne odottaa vaan sitä, että meidän välit palautuu ennalleen sitten, kun palaan takaisin yhteisöön.

Ongelma kuitenkin on, etten enää halua takaisin. Periaatteessa mun elämäntapa olisi kunnossa, jos menisin naimisiin tai eroaisin nykyisestä suhteesta ja alkaisin selibaattiin. Jos sen lisäksi alkaisin osallistua viikoittaisiin kokouksiin ja ilmaisisin haluni palata seurakuntaan, se varmaan onnistuisi melko helposti. Ainoa syy siihen olisi kuitenkin se, että saisin olla taas yhteydessä läheisiini, ja mun mielestä se on ihan väärä syy. En halua osallistua ”käännyttämään” muita ihmisiä Jehovan todistajiksi enkä enää allekirjoita esimerkiksi tuota karttamisen rakkaudellisuutta. En koe, että elämä Jehovan todistajana on ainoa mahdollisuus onnellisuuteen enkä haaveile siitä elämästä edes ikuisena täydellisissä olosuhteissa.

Mun elämä ei ehkä ole täydellistä eikä siitä sellaista saakaan, mutta on tää nyt huomattavasti parempaa kuin se monen vuoden jokapäiväinen ahdistus ja päivästä toiseen kituutus. Mulle on aikanaan opetettu, että uskonnon ulkopuolinen, ”maailmallinen” elämä on täynnä huolia, murheita, ongelmia ja onnettomia ihmisiä, mutta kuka muka niiltä välttyisi. Musta tuntuu paljon mielekkäämmältä elää elämää nyt sen sijaan, että sitä pitäisi vain välivaiheena joka pitää kärvistellä parempaa tulevaisuutta odotellessa.

Suhteet Oma elämä