Mä oon ollut naimisissa. Se on sellainen ”fun fact”-juttu, jonka saatan joskus heittää ilmoille, vaikka loppupeleissä tuossa ei mun mielestä oo mitään hauskaa ja ehkä häpeenkin monia siihen liittyviä asioita tosi paljon. Menin naimisiin liian nuorena ja ihan vääristä syistä, enkä tiedä voinko edes syyttää tuosta virhearviosta ketään muuta kuin itseäni. Ehkä voin, mutta silloin kuulostan luuserilta joka ei ole valmis ottamaan mitään vastuuta omista teoistaan.

Edellisessä postauksessa tuli sivuttua sitä, että 17-vuotiaana aloitin salasuhteen (huom. salasuhde mun uskovaisuuden takia, ei sen takia että mies olisi ollut varattu tai jotain), joka johti muutaman mutkan kautta avioliiton onnelliseen satamaan. Jehovan todistajathan ei todellakaan harrasta mitään irtosuhteita tai huvin vuoksi flirttailua. Seurustelu on toiseen tutustumista sitä silmällä pitäen, että haluaako viettää loppuelämän yhdessä vai ei. Seksi on kaikissa muodoissaan sopimatonta ennen avioliittoa, ja seurustelevan parin tuleekin viettää aikaa siveellisesti julkisilla paikoilla tai vähintään kolmannen osapuolen läsnäollessa, ettei yhdessäolo vahingossakaan lipsahda haureuden puolelle. Naimisissa ollessa on sitten aikaa olla kahdestaan senkin edestä, sillä ero on sallittu ainoastaan toisen osapuolen syyllistyessa aviorikokseen, ja sekin on luonnollisesti ehdottomasti kielletty.

Mulla ei ollut koskaan erityisemmin vientiä uskovaisen keskuudessa, kun mulla ei ollut mitään asiaa aloittaa seurustelua kovin paljon ennen täysi-ikäistymistä, eikä meilläpäin kauheasti mitään vahvoja kandidaatteja ollutkaan. Yläasteen lopulla mulla oli pieni salasäätö jonka kanssa pussailtiin pari kertaa, mutta valitettavasti se sijoittui niin lähelle kesälomaa, että homma kesti ehkä viikon (eikä se muutenkaan olisi jatkunut, kun mun sisko löysi meidän viestit ja uhkasi kertoa vanhemmille). Poikaystävästä olin kyllä haaveillut varmaan 12-vuotiaasta asti.

Kun tapasin mun eksän, olin siis 17 enkä mitenkään erityisen itsevarma. Se kävi mun työharjoittelupaikalla säännöllisesti asiakkaana, oli mukava ja vaikutti kiinnostuneelta, eikä enempää mun iskemiseksi tarvittukaan. En pitänyt sitä erityisen hyvännäköisenä vaikka silmät olivatkin kivat, mutta oli niin ennenkuulumatonta että joku mies osoittaa mielenkiintoa mua kohtaan, että annoin numeroni pyydetäessä ja odotin viestiä vähän innoissani. Alettiin viestitellä ja tapailla ja homma oli aika tiivistä oikeastaan alusta asti, vaikken ollutkaan mitenkään korviani myöten ihastunut. Mua jopa vähän inhotti, kun pussattiin ensimmäistä kertaa, mutta jotenkin se kaikki oli niin jännää ja uutta, etten miettinyt asiaa sen enempää.

Aika pian kerroin, että olen Jehovan todistaja ja meillä on tarkat säännöt seurustelun, seksin ja avioliiton suhteen. Mies vaikutti kunnioittavan näitä eikä avioliittokaan ollut mikään ongelma, koska hänkin halusi naimisiin. Hämmennyin tästä aika paljon, koska jotenkin kuvittelin, että ei-uskovaiset eivät ole erityisen kiinnostuneita naimisiinmenosta ja ajattelin, etä mulla kävi hyvä tuuri. Seksi tuli kuvioihin salakavalasti, vaikka aioinkin säästellä sitä avioliittoon. Aluksi mentiin pitkään harmaalla alueella, ja lopulta ajattelin että tässä on tullut niin paljon kyseenalaisia juttuja, että on sama mennä loppuun asti, kunhan menee sitten myöhemmin naimisiin.

Kun jäin kiinni suhteesta, mua käskettiin laittamaan välit poikki. Mun mielestä se tuntui jotenkin hassulta, sillä kuvittelin sen mun synnin olevan pienempi, jos kyseessä olisi mun tuleva aviomies eikä joku satunnainen teini-iän kokeilu. Mietin myös, että miten kukaan uskovainen ikinä haluaisi mennä mun kanssa naimisiin, kun en ollut enää niin viaton. Lupasin erota, mutta mut oli aika helppo ylipuhua jatkamaan, kun syyllisyys kalvoi ja olin jo valmiiksi tottunut salailuun ja kaksoiselämään.

Täysi-ikäistyttyäni ilmoitin palanneeni yhteen eksäni kanssa, ja vaikkei uutinen miellyttänyt vanhempiani, ei heillä ollut varsinaisesti sanavaltaa – olinhan aikuinen enkä asunut enää kotona. Mies alkoi tutkimaan Jehovan todistajien kanssa, ja saman vuoden aikana kihlauduimme ja menimme naimisiin maistraatissa. Mun vanhemmat eivät hyväksyneet seurustelua ja pyysivät moneen otteeseen miettimään vielä, mutten nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin avioliiton – oltiinhan me jo menty liian pitkälle muutenkin. Muutamaa päivää ennen naimisiinmenoa ilmoitin isälleni tilanteen olevan tämä, enkä yllättynyt siitä, ettei perheeni ole tulossa juhlimaan tulevaa avioitumista vaikkei sitä aio estääkään.

Avioliiton myötä meidän suhde oli pakko hyväksyä. Valitettavasti ajan kanssa aloin tajuta, että muiden järkipuheet olivat huomattavasti järkevämpiä kuin omat aivoitukset.

Tässä kohtaa on varmaan hyvä alleviivata, että kaikki mun kirjoittama pohjautuu vain ja ainoastaan omiin kokemuksiin. En halua mustamaalata ketään tai väittää, että kertomani asiat olisivat kiistattomia faktoja, jotka pätevät kaikkien vastaavien tilanteiden kohdalla. Tarkoitus on kuitenkin kertoa mahdollisimman rehellisesti ja sensuroimatta siitä, miten itse koen ja olen kokenut asiat. Mulla on ollut (ja on edelleen) korkea kynnys puhua uskovaistaustasta ja erottamiseen liittyvästä tunnemyrskystä, koska mulle on lapsesta asti opetettu, että entisten Jehovan todistajien juttuja ei saisi missään nimessä lukea tai kuunnella. Ne voivat olla valheellisia ja vahingoittaa uskoa, ja itse asiassa juuri uskon horjuttaminen niissä on tarkoituksenakin. Mun isän ”viimeiset sanat” mulle oli, että älä mee lukemaan mitään luopioiden juttuja. Tässäpä sitä nyt sitten itse kirjoitellaan nettiin sisältöä, josta vanhemmat voivat varoitella lapsiaan.

Olen syntynyt ensimmäisenä lapsena perheeseen, jossa molemmat vanhemmat ovat Jehovan todistajia, ja kasvatus on ollut sen mukainen. Olen esimerkiksi lukenut Raamatun läpi joskus 13-vuotiaana ja käyttänyt tuhansia tunteja uskonnollisen opetuksen kuunteluun ja siitä muille kertomiseen. Uskonto oli päivittäinen osa elämää ja oli tärkeää, että kaikki tekemiset ja ratkaisut toteutuivat sen mukaan, mikä on Jumalan silmissä oikein. Suurin osa mun sukulaisista on Jehovan todistajia, samoin suurin osa ihmisistä, joiden kanssa oltiin tekemisissä. Näin jälkeenpäin tuo intensiivisyys tuntuu ihan utopistiselta, vaikka lapsena se olikin vaan normaalia elämää.

Kävin kasteella (eli sitouduin Jehovan todistajiin pysyvästi) 12-vuotiaana mun parhaan kaverin kanssa samana päivänä. Silloin se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Äiti yritti kysellä, että olenko varma ja ymmärränhän, ettei sitä voi perua vaikka vanhempana mieli muuttuisikin, mutta eihän nyt 12-vuotiaana mistään mitään tajua. Muutama vuosi meni sujuvasti esimerkillisenä uskovaisena superhengellisessä seurassa. Koulussakaan ei tarvinut altistua liikaa huonolle seuralle, koska mun luokalla oli toinenkin Jehovan todistaja ja me oltiin automaattisesti kavereita yhteisen uskonnon takia.

Jossain vaiheessa aloin salailla asioita, koska en ollutkaan niin kiinnostunut noudattamaan kaikkia sääntöjä, mutten myöskään halunnut tuottaa vanhemmille pettymystä. Valehtelusta tuli koko ajan helpompaa ja lopulta lukioaikaan aloin seurustella salaa ei-uskovaisen miehen kanssa. Muutin pois kotoa 17-vuotiaana ja vähän myöhemmin kärähdin seurustelusta sekä omille vanhemmille että seurakuntaan. Tässä vaiheessa oltiin jo vietetty öitä yhdessä, joten asia piti käydä läpi ”virallisesti”. Säästyin ensikertalaisena isommilta tuomioilta, kun osasin katua tarpeeksi ja lupasin jättää miehen. Mun piti myös muuttaa väliaikaisesti takaisin vanhempien valvottavaksi.

Miehen lemppaus ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, vaikka uskoinkin sen olevan hyvä päätös. Kun sanoin tämän olevan tässä, aikuisen miehen maailma oli luonnollisesti murtumassa (muutaman kuukauden seurustelun jälkeen) ja pieni lapsikin tulisi surulliseksi. Mulla ei miellyttämisenhaluisena ja naiivina ollut sydäntä sanoa sellaisen olevan ihan järjetöntä, joten sovittiin jatkavamme salaa seurustelua siihen asti että täytän 18. Myöhemmin päädyin saman miehen kanssa naimisiin, koska ero tuntui mahdottomalta vaihtoehdolta, mutta esimerkiksi yhteenmuutto (tai edes ajan viettäminen kahdestaan muualla kuin julkisilla paikoilla) ei ole oikein sopivaa ennen avioliittoa. Sen olisin jälkiviisaana voinut jättää tekemättä, mutta tulipa tuokin nyt kokeiltua.

Muutama vuosi kului naimisissa ja kulissielämä oli edelleen vahvasti läsnä. En  voinut olla rehellinen oikein kenellekään. Perheeltä salasin asioita (esim. tupakointi), jotka on uskonnossa kielletty. Mieheltä salasin tosi vähäpätöisiäkin asioita, koska en halunnut kuunnella huutoa esimerkiksi sen takia, että olen käynyt työkavereiden kanssa lounaalla. Valehtelu ahdisti mutten osannut lopettaakaan. Toivoin, että jossain vaiheessa se tuntuisi niin pahalta että on pakko selvittää kaikki. Lopulta se päivä tulikin, eikä silloin enää auttanut katua ja selitellä, vaan jouduin erotetuksi seurakunnasta ja melkein kaikista läheisistäni. Nyt kun aikaa on kulunut pari vuotta, olen huomannut elämän helpottuneen. Kalliin hinnan siitä joutui maksaa, mutta ehkä se olisi kannattanut tehdä jo kauan sitten. Enää ei tarvitse valehdella kenellekään eikä yrittää mahtua sellaiseen muottiin, joka ei ole sopiva.