Tunneoksennus

Mä oon tunteiden kanssa ihan älyttömän huono. Tunteita kyllä on vaikka minkälaisia, mutta ne on hirveetä sekamelskaa enkä oikein osaa käsitellä niitä fiksusti. Negatiivisia asioita oon mieluiten ajattelematta kokonaan, ja sitten välillä ne puskee esiin niin, että itkeskelen monta päivää ja nukun huonosti. Jossain vaiheessa päätän, että nyt on pakko ryhdistäytyä, ja sitten jatkan normaalia elämää seuraavaan purkaukseen asti.

Mun vanhin sisko harrastaa samaa, ja ollaan joskus puhuttu tästä ja naureskeltu sille, kuinka samasta puusta ollaan pudottu. Osittain ollaan syytetty kasvatusta, koska ei meidän kotona kauheasti tunteiltu – on varmaan yhden käden sormilla laskettavissa kerrat, jolloin olisin nähnyt isän tai äidin itkevän tai riitelevän. Tiedän, että mua rakastetaan ja on rakastettu lapsesta asti, mutta ei meillä erityisemmin halailtu tai toitotettu sitä rakkautta.

Tää tunteiden patoaminen on välillä tuntunut myös elinehdolta, koska oon pelännyt, että jos yhtäkkiä lopettaisin, niin hajoaisin ihan kokonaan. Erottamisen jälkeen pelkäsin pitkään, että milloin tulee vastaan se aallonpohja josta ei pääse ikinä ylös. Jostain syystä sitä ei koskaan tullut, ja pelkäsin oppineeni jo liiankin tunteettomaksi. Välillä tietenkin tulee huonoja päiviä ja vastapainoksi myös tosi mahtavia päiviä, mutta suurimmaksi osaksi elämä on vain elämää ja kuluu vähän kerrallaan ”ihan hyvin”.

Eilen oli huono ilta. Mun avopuolison lapsella on ollut muutaman kuukauden paljon yskää ja nyt sen kohdalla epäillään kissa-allergiaa. Aikanaan kun muutin kissoineni miehen katon alle, olin ihan älyttömän helpottunut, kun lapset ei oireilleet eikä tarvinnut miettiä, luopuuko mukavasti alkaneesta parisuhteesta vai rakkaista lemmikeistä. Nyt pari vuotta myöhemmin tilanne on taas hiukan eri. Anopin kanssa tuli illalla puheeksi, että jos kyseessä olisi allergia eikä mitkään keinot auttaisi, olisi ihan hirveän kova pala joutua antamaan kissat pois. Se oli tosi ymmärtäväinen ja kertoi, kuinka pahalta omalla kohdalla tuntui koirasta luopuminen aikanaan. Tuntui tavallaan kivalta, että se puhui asioista rehellisesti eikä leikkinyt, että kaikki järjestyy aina kivuttomasti parhain päin.

Myöhemmin kävin viemässä anopin kotiin ja matka meni kivasti, juteltiin muista asioista. Se kertoi menneisyydestään kymmenien vuosien takaa ja huomasin, että ollaan ilmeisesti nuorina ja tyhminä oltu vähän samalla lailla nuoria ja tyhmiä. Aloin melkein itkeä, kun se kertoi kuinka ihania ja kannustavia sen vanhemmat on olleet vaikeina aikoina. Kotimatkalla hajoilin oikein urakalla. Itkin, kun mietin niitä mun kissoja. Mun elämässä ei oo vähään aikaan ollut mitään yhtä pysyvää kuin ne. Itkin, koska mulla ei oo äitiä jonka luokse voi mennä silloin kun on vähän rankkaa. Itkin, kun pitää jaksaa vaikkei yhtään jaksaisi. Sitten ajoin auton pihaan, ryhdistäydyin ja nukuin yön yli.

Nyt tuo purkaus tuntuu ihan absurdilta, vaikka eilen ajattelin koko maailman kaatuvan päälle. Melkein nolottaa, että tuollainen jossittelu meni niin lujaa tunteisiin, vaikkei se ollutkaan ainoa syy kurjuuteen. Turha kai tässä vielä on pelätä pahinta, kun mistään ei ole edes varmaa tietoa.