Hiipivä äidinrakkaus

the moment a child is born

a mother is also born

she never existed before

a mother is something absolutely new 

***

Äidinrakkauden piti sulkea meidät syleilyynsä sillä hetkellä, kun saan lapsen rinnoilleni. Näin olin kuullut tapahtuvan, ja odotin sitä tunteiden hyökyaaltoa innoissani. Olin kuullut, että kaikki synnytyksen kivut unohtuvat heti. On vain sinä, uusi äiti, ja sinun lapsesi. Siitä hetkestä lähtien te olette yhtä.

Alkukesä 2016

Lapsiveden menosta on yli 60 tuntia, aktiivista synnytystä on takana jo inasen vajaat 20 tuntia. Pieni tyttö syntyy pitkän päkertämisen jälkeen, ja minä itken: vau, vihdoin se on ohi! Ryppyinen, kinainen lapsi nostetaan rinnalleni. Kysyn kätilöltä, että kävikö pahasti, täytyykö tikata. Tunteiden hyökyaalto ei iskekään, kivut eivät unohdu, elämästä ei heti tulekaan vaaleanpunaista hattaraa. 

Seison vieriosastolla huoneessani, katson kelloa. Kohta saan napata sinivalon pois päältä, vaihtaa vaipan. Arvon, annanko tissiä, vai suosista pulloa: verensokerin ylläpitäminen, riittävä nesteytys, keskosuus, väsymys. Katson nukkuvaa tyttöä, tuo on minun. Ei vieläkään sitä pakahduttavaa hurmosta ja suuria rakkaudentunteita.

Seison suihkussa ja itken. Olen kotona ensimmäistä kertaan melkein kahteen viikkoon. Ahdistus on valtava: mitä ihmettä olen mennyt tekemään? Kunpa voisin perua koko jutun. Voisiko joku hakea lapsen pois? Minä en selviä tästä. Ei kukaan hyvä äiti mieti tällaisia asioita!

Makaan puoli-istuvassa asennossa sohvalla nänni pariviikkoisen vauvani suussa. On kuuma, joten olemme molemmat vähissä vaatteissa napa napaa vasten. Tutkiskelen vauvan kasvonpiirteitä, ja yritän löytää niistä omiani. Tämä tyyppi on meidän tekemä. Silti tuntuu siltä, että olen ollut viimeiset kaksi viikkoa tauotta töissä hoitamassa keskosta. Jonkun toisen lasta, joka kotiutuu pian hyväkuntoisena. Koitan nauttia pesimisestä, nuuhkin vauvan tuoksua. Vauva tuntuu omalta, mutta silti kovin etäiseltä.

Makaan sängyssä ja tuijotan Myytä. Tänään olisi raskauden mukaan laskettu aika, mutta sen sijaan olen saanut tutustua vauvaani jo kuukauden päivät. Nuuhkaisen, suukotan, tuijotan tuhisevaa puklukonettani rakkaudesta hölmistyneenä. Heräisipä se kohta, on ikävä, vaikka vauva on ihan lähellä. Salakavala hurmos, se luvattu vaaleanpunainen hattara on kietonut minut sisäänsä. Ei välttämättä kuin veitsellä leikaten, vaan hiljaa hiipien. Ei välttämättä henkeäsalpaavan voimakkaana, mutta siellä se kasvaa sisälläni; äidinrakkaus. En enää koe olevani töissä, vaan nimenomaan kotona ikioman, ihanan lapseni kanssa. Tiedän, mitä tarkoitetaan sillä siteellä, joka muodostuu äidin ja lapsen välille. Alun tuntemukset ja ajatukset tuntuvat vierailta, vaikka ne ovat kaikki koettu viimeisen kuukauden sisällä.

***

Olen myöhemmin pohtinut näitä tuntemuksia paljonkin. Koin syvää syyllisyyttä ja pettymystä itseäni kohtaan, kun en pystynyt siihen tunteeseen, mihin ”ne kaikki muut äidit” pystyy. Olin kyllä onnellinen ja käsittelin Myytä rakastaen ja hellästi, mutta en kokenut sitä maagista rakkauden puuskaa tai selittämättömän voimakasta sidettä Myyhyn. Ehkä se johtui siitä, että pää ei täysin pysynyt mukana keskosuudessa ja sattuneista syistä reagoin Myyhyn äidillisen sijaan ammattimaisesti. Mutta nämä kaikki tuntemukset sulivat pois pikkuhiljaa, ja kasvoin rooliini äitinä. Kokemus opetti olemaan kärsivällinen omien tunteiden kanssa ja antoi minulle myös käsityksen siitä, minkälainen äiti tulen olemaan – aivan erilainen, kuin olin alunperin kuvitellut.

Syy, miksi halusin kirjoittaa tästä, oli se, että en useinkaan näe näistä tuntemuksista puhuttavan ääneen. Jokainen on oma yksilönsä, ja kokee asiat eri tavalla. Se, että et välttämättä heti sukella pää edellä äidinrakkauteen, ei tarkoita sinun olevan huono äiti. Se ei tarkoita sitä, että äidinrakkaus ei myöhemmin syttyisi, eikä kukaan voi sanoa, syttyykö se huomenna, ensi viikolla, vai kolmen kuukauden kuluttua. Haluan myös huomauttaa, että vaikka side lapseen ei synny silmänräpäyksessä, se ei silti automaattisesti tarkoita myöskään sitä, että kärsit raskaudenjälkeisestä masennuksesta (vaikka sekin kannattaa pitää mielessä, sillä siihen on todella mahdollista sairastua kenen vaan).

Ole armollinen itsellesi. Sinä riität.

– Janika