Äitiaivojen viaton uhri
Tänä aamuna sain henkisen sydänkohtauksen. Olin käynyt Prismassa ostoksilla ja kotiin ajellessa siemailin jääkahviani rennosti, kun vilkaisin refleksinomaisesti takapenkille. Turvaistuin oli tyhjä. Oh shit! Tilanne kesti varmaan nanosekunnin verran, mutta sen aikana ehdin jo järkyttyä pahanpäiväisesti. Samantien muistin, että olen ihan ypöyksin käymässä kaupassa ja Myy on päiväkodissa.
Tilanne nauratti ja ärsytti minua, mutta sai myös ajattelemaan. Ensinnäkin, jos meidän auton vakiovarusteisiin kuuluu turvatyynyt, niin minun vakiovarusteisiini kuuluu Myy. Olemme olleet niin kauan ja paljon kahdestaan, että oletan hänen nykyään automaattisesti olevan mukanani kaikkialla. Lisäksi olen äitiaivojen viaton uhri, ja niitä syytän tästä(kin) ahdingonpoikasesta.
Aikana ennen lasta en juuri vaivautunut käyttämään kalenteria. Ei yksinkertaisesti tarvinnut, koska supermuistini muisti aina kaiken. Tiesin mihin mennä ja koska, kenen kanssa ja miksi. Muistin kaiken paitsi kotiavaimet, jotka olen lapsesta asti kroonisesti unohtanut kotiin vähän väliä, mutta mielestäni tämä onkin jokin käyttäytymiseen tai kasvatukseen liittyvä ongelma, eikä liity muistiin (hah hah!).
Sitten tulin raskaaksi. En ollut edes kuullut termiä raskausdementia ennen sitä, mutta kyseinen ilmiö tuli kyllä todella tutuksi niiden kuukausien aikana. Mieleeni on palavasti jäänyt se kerta, kun vietin aikaa ystäväni kanssa, joka oli raskaana kanssani yhtä aikaa. Tapaamisemme hedelmällinen keskustelu koostui 95 prosenttisesti lauseista ”mitä mä olinkaan sanomassa” ja ”mistä me puhuttiin just äsken?”. Muistan sen epäuskon, kun tulin kotiin: me, nuoret naiset, olimme molemmat aivan totaalisen pysäkillä sen koko parituntisen ajan, jonka vietimme yhdessä.
Voisinpa lohduttaa kertomalla, että raskausdementia lähtee synnytyksen myötä pois, ja saat oman, teräväpäisen itsesi takaisin. Ei! Raskausdementia muuttaa vain muotoaan!
Tervetuloa, äitiaivot!
Yhtäkkiä päänsisäisestä kalenterista ei ole tietoakaan enää. Otat silmälasit päästäsi ja lasket ne johonkin, mutta et todellakaan enää kahden sekunnin kuluttua muista, että minne. Lähdet Crocseissa ulos talvipakkasella. Tuplabuukkaat menoja, etkä välttämättä muista buukanneesi yhtään mitään. Et osaa puhua tai ajaa autoa, saati käydä järkevää keskustelua, koska keskustelu pätkii kuin nettiyhteys katvealueella, eikä pätkiminen välttämättä johdu jostain ulkoisesta keskeytyksestä (lapsestasi) vaan olemattomasta keskittymiskyvystäsi ja ylitsevuotavasta hajamielisyydestäsi.
Lapseni on kaksivuotias. Äitiaivot elävät ja voivat hyvin, eivätkä jääneet vauvavuoteen. Oletan, että alan muistaa asioita ehkä sitten, kun kaikki lapset ovat lentäneet pesästä. Vaikka silloin olen jo varmaan tottunut tähän olotilaan liiaksi, enkä edes tahdo palata muistini kanssa aikaan ennen lapsia.
Olen ottanut käyttöön kännykän kalenterin. Täytyisi myös ostaa perheelle yhteinen kalenteri. Ja ehkä teettää anteeksipyyntökortteja kavereille, jotka saatan vahingossa unohtaa tavata.
Nimimerkillä,
MUISTAMATONJAEPÄTOIVOINEN91