Eroahdistus entiseen elämään
Kävin tuulettumassa ja katsomassa Yösyötön elokuvateatterissa. Elokuvan jälkeen kävelin hiljaisia katuja pitkin autolleni ja imin sisään syksyistä loppuiltaa. Autossa laitoin musiikin soimaan suunnaten keulan kohti kotia. Ja sitten se iski. Kuka minä olen? Siis kuka ihme tässä istuu?
Näinä hetkinä, kun olen yksin liikenteessä, saan usein häikäiseviä flashbackeja aikaan ennen äitiyttä. Siihen Janikaan, joka olin vielä vuoden 2015 syksyn kynnyksellä. Nämä flashbackit iskevät yleensä yön alkutunteina auton ratissa musiikin pauhatessa, kuten myös tänä iltana. Noina hetkinä tarkastelen nykyistä itseäni käsivarren mitan päästä ja hämmentyneenä mietin, että kuka tuo on. Kuinka ihminen on voinut niin totaalisen täydellisesti muuttua, ettei enää tunnista itseään?
Kieltämättä silloin syksyllä 2015 elämäni heitti massiivisen kuperkeikan, ja kuka tahansa tulisi siitä ryöpytyksestä ulos täysin uutena ihmisenä. Syksy alkoi sairastumisella, hautajaisilla ja ihanalla, positiivisella raskaustestillä. Raskauteni oli toivottu, mutta vaikea. Samaan aikaan, kun kasvatin sisälläni uutta ihmistä, päättelin elämänmatkaa toisen ihmisen kanssa. Vuosi 2016 alkoi toisilla hautajaisilla alle neljän kuukauden sisään, jonka jälkeen hukuin loputtomiin paperihommiin ja järjestelyihin. Ja sitten, kun paperihommat alkoivat olla selvitetty, heräsin todellisuuteen kunnon läimäytyksellä; minusta tuli äiti. Kuukautta ennen kuin oltiin ennustettu.
Kärsin selkeästi jostain henkisestä eroahdistuksesta menneisyyteeni. Ennen tätä kaikkea elämä kehittyi ja muuttui loogisesti ja myötäillen, ei yhtenä isona romahduksena, jota seurasi hysteerisen nopea rakennusvaihe. Ehkä eroahdistus ei olisi niin massiivinen, jos olisin saanut pitää entisestä edes piirun verran itseäni? Mutta toisaalta olen erittäin tyytyväinen siihen, mikä minusta on tämän rakennusvaiheen myötä tullut.
Kosketus entiseen tuntuu haikealta, mutta saa myös arvostamaan matkaa tähän pisteeseen. Tässä minä olen syksyllä 2017. Istun sohvannurkassa selaamassa Mini rodinin sivua, ja haaveilemassa perhoskuvioista. Ja näin on hyvä. Erittäin hyvä.
– Janika