F50.8 Ahmintahäiriö
Moni tietää varmasti edes jonkun, joka on joskus kärsinyt jonkin sortin syömishäiriöstä. Kaikki, jotka henkilökohtaisesti tuntevat minut, voivat ainakin myöntää kuuluvansa niihin ihmisiin. En useinkaan puhu syömishäiriöstäni, vaikka se on edelleen tietyllä tavalla läsnä elämässäni.
Ahmintahäiriö, lyhyesti: Ensinnäkin, ahmintahäiriötä (Binge Eating Disorder, eli BED) ei tule sekoittaa ahmimishäiriöön (bulimia nervosa), vaikka suomenkieliset nimet taudeille ovat aika samanlaiset. Ahmintahäiriö on yleisin epätyypillinen syömishäiriö ja diagnoosina kohtuullisen uusi. Ahmintahäiriön diagnoosia varten tulee täyttyä tietyt kriteerit:
- Toistuvia ahmimiskohtauksia, joihin liittyy poikkeuksellisen suuria annoksia ja/tai tunne siitä, ettei syömistä pysty kontrolloimaan.
- Ahmimiskohtauksiin liittyy vähintään kolme seuraavista oireista: epätavallisen nopea syömistahti, syöminen kunnes olo on epämukavan täysi, suurien määrien syöminen ilman varsinaista näläntunnetta, ahmiminen yksin häpeän takia, ylensyöntiä seuraa itseinhon, masennuksen ja syyllisyyden tunteita.
- Ahmintaan liittyy voimakasta ahdistusta.
- Ahmintakohtauksia vähintään kerran viikossa kolmen kuukauden ajan.
On olemassa myös diagnoosi tilalle, jossa ahmintahäiriön diagnostiset kriteerit täyttyvät vain osittain. Jos kiinnostuit lukemaan lisää, niin täältä Käypä hoidon sivuilta löytyy hyvin tietoa. Huomautan, ettei kellään ole automaattisesti ahmintahäiriötä, jos kerran tai pari kertaa syö suklaalevyn yhdeltä istumalta stressiin. Myöskään tunnesyöminen ei ole yhtä kuin ahmintahäiriö.
Ensimmäiset muistoni ahmintahäiriöstä sijoittuvat yläasteaikoihin. Muistan kokeneeni voimakasta ahdistusta pakonomaisesta syömisestä, joka oli puhjennut samoihin aikoihin, kun kärsin koulukiusaamisesta. En olisi kuitenkaan vielä silloin diagnosoinut itselleni ahmintahäiriötä, mutta merkit olivat ilmassa.
Nämä muistot olivat vahvana mielessäni silloin, kun suhteeni syömiseen sai sairaita piirteitä. Ahmimista esiintyi muutamia kertoja viikossa. Välillä ahmin niin paljon, että olo oli aivan järkyttävä. Toisina kertoina en välttämättä ahminut jättiannoksia, mutta tuntui siltä kuin en jotenkin pystyisi hallitsemaan syömistäni. Saatoin syödä kaikenlaista, kuten suklaata tai jäätelöä, mutta pahimmillaan olen esimerkiksi syönyt lusikalla sokeria suoraan pussista.
Minulle on jäänyt elävästi mieleen kerta, jolloin söin suklaapatukoita autossa kaupan parkkipaikalla. Jo patukoita ostaessa tuntui, että päässäni oli napsahtanut joku vipu päälle, ja oli vain kiire saada jotain syötävää. Autossa tungin patukoita suuhun pikavauhtia, mitään maistamatta, ja koitin olla hyperventiloimatta, koska paniikki koputteli takaraivossa. Kyse ei ollut nälästä tai edes makeanhimosta, vaan pakonomaisesta tarpeesta syödä. Kun olin valmis, siivosin roskat huolellisesti roskikseen, eli piilotin todisteet. Hävetti, harmitti, oksetti ja kauhistutti. En ollut syönyt montaa patukkaa, mutta en ollut voinut estää itseäni syömästä niitä. En voinut lopettaa, vaikka olisin halunnut, vaan sydän tykyttäen tungin suun täyteen patukkaa toisen perään.
Tämä tapahtui syksyllä 2015. Tuolloin minulla todettiin vaikea ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus, ja uskon niiden olevan vahvasti yhteydessä syömiskäyttäytymiseeni. Aloitin masennuslääkityksen ja aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla sekä ravitsemusterapiassa. Vointini parantuessa aloin taas saada otetta järkevästä syömisestä.
Nykyään huomaan hieman epäuskoisena ajattelevani, että koko ahmiminen oli ihan käsittämätöntä. Joskus mietin, että oliko tuo diagnoosi minulle sittenkään oikea, tai oliko ongelma todella niin vakava, kuin muistan. Jos vaikka masennus ja ahdistus tuovat hieman värikynää muistoihini?
Sitten tulee se hetki, kun ahmintahäiriöni muistuttaa olemassaolostaan. En ole ahminut enää aikoihin, mutta välillä tunnen hassuja pyrähdyksiä ajatuksissani liittyen syömiseen. Niissä tilanteissa tunnistan ajatukseni olevan poikkeuksellinen, eikä ehkä täysin terve. En pysty nykyään syömään mitään salaa, sillä saan välittömästi voimakkaita tunnemuistoja ahmimisen piilottelusta ajalta, jolloin tein niin. Jos vaikka ostan itselleni kaupasta suklaapatukan, enkä kerro siitä Murulle, koen usein voimakkaita syyllisyyden tunteita ja tietyllä tavalla ahdistustakin.
Lisäksi olen huomannut, etten voi ryhtyä dieetille, jossa näläntunne on jollain tapaa läsnä. Saan kyllä jotenkuten pidettyä langat käsissä syömisen suhteen, mutta pakonomaiset ahmimisajatukset nousevat herkästi pintaan. Ravitsemusterapeuttini neuvoikin minua aikoinaan, että saisin jalansijaa ahmimisen kontrolloimiseen oikeanlaisella syömisellä ja sen avulla saavutetulla kylläisyydentunteella (vaikka kyllä sitä ahmimista aikoinaan tapahtui, vaikka ei ollut yhtään nälkä).
Suhteeni ruokaan ei vieläkään ole täysin priima: olen ehdottomasti tunnesyöntiin taipuvainen ihminen, sokeriaddikti ja mielihalujen uhri. Minulle ei voi vitsillä sanoa, että tekisi mieli mäkkiä, koska sitä on sitten haettava. Koen, että olen jo pidemmän aikaa hakenut jalansijaa oikeanlaisen syömisen suhteen, mutta tietyllä tapaa jännitän muutoksia ja erityisesti sitä, että en kokisi oloani kylläiseksi. Se tunne tuntuu olevan minulle tietynlainen pelastusrengas, joka estää hukkumasta.
JANIKA