tähtisumua

30.5.2018 tahtisumua

Äitiaivojen viaton uhri

Tänä aamuna sain henkisen sydänkohtauksen. Olin käynyt Prismassa ostoksilla ja kotiin ajellessa siemailin jääkahviani rennosti, kun vilkaisin refleksinomaisesti takapenkille. Turvaistuin oli tyhjä. Oh shit! Tilanne kesti varmaan nanosekunnin verran, mutta sen aikana ehdin jo järkyttyä pahanpäiväisesti. Samantien muistin, että olen ihan ypöyksin käymässä kaupassa ja Myy on päiväkodissa.

Tilanne nauratti ja ärsytti minua, mutta sai myös ajattelemaan. Ensinnäkin, jos meidän auton vakiovarusteisiin kuuluu turvatyynyt, niin minun vakiovarusteisiini kuuluu Myy. Olemme olleet niin kauan ja paljon kahdestaan, että oletan hänen nykyään automaattisesti olevan mukanani kaikkialla. Lisäksi olen äitiaivojen viaton uhri, ja niitä syytän tästä(kin) ahdingonpoikasesta.

Aikana ennen lasta en juuri vaivautunut käyttämään kalenteria. Ei yksinkertaisesti tarvinnut, koska supermuistini muisti aina kaiken. Tiesin mihin mennä ja koska, kenen kanssa ja miksi. Muistin kaiken paitsi kotiavaimet, jotka olen lapsesta asti kroonisesti unohtanut kotiin vähän väliä, mutta mielestäni tämä onkin jokin käyttäytymiseen tai kasvatukseen liittyvä ongelma, eikä liity muistiin (hah hah!).

Sitten tulin raskaaksi. En ollut edes kuullut termiä raskausdementia ennen sitä, mutta kyseinen ilmiö tuli kyllä todella tutuksi niiden kuukausien aikana. Mieleeni on palavasti jäänyt se kerta, kun vietin aikaa ystäväni kanssa, joka oli raskaana kanssani yhtä aikaa. Tapaamisemme hedelmällinen keskustelu koostui 95 prosenttisesti lauseista ”mitä mä olinkaan sanomassa” ja ”mistä me puhuttiin just äsken?”. Muistan sen epäuskon, kun tulin kotiin: me, nuoret naiset, olimme molemmat aivan totaalisen pysäkillä sen koko parituntisen ajan, jonka vietimme yhdessä.

Voisinpa lohduttaa kertomalla, että raskausdementia lähtee synnytyksen myötä pois, ja saat oman, teräväpäisen itsesi takaisin. Ei! Raskausdementia muuttaa vain muotoaan!

Tervetuloa, äitiaivot!

Yhtäkkiä päänsisäisestä kalenterista ei ole tietoakaan enää. Otat silmälasit päästäsi ja lasket ne johonkin, mutta et todellakaan enää kahden sekunnin kuluttua muista, että minne. Lähdet Crocseissa ulos talvipakkasella. Tuplabuukkaat menoja, etkä välttämättä muista buukanneesi yhtään mitään. Et osaa puhua tai ajaa autoa, saati käydä järkevää keskustelua, koska keskustelu pätkii kuin nettiyhteys katvealueella, eikä pätkiminen välttämättä johdu jostain ulkoisesta keskeytyksestä (lapsestasi) vaan olemattomasta keskittymiskyvystäsi ja ylitsevuotavasta hajamielisyydestäsi.

Lapseni on kaksivuotias. Äitiaivot elävät ja voivat hyvin, eivätkä jääneet vauvavuoteen. Oletan, että alan muistaa asioita ehkä sitten, kun kaikki lapset ovat lentäneet pesästä. Vaikka silloin olen jo varmaan tottunut tähän olotilaan liiaksi, enkä edes tahdo palata muistini kanssa aikaan ennen lapsia.

Olen ottanut käyttöön kännykän kalenterin. Täytyisi myös ostaa perheelle yhteinen kalenteri. Ja ehkä teettää anteeksipyyntökortteja kavereille, jotka saatan vahingossa unohtaa tavata.

Nimimerkillä,

MUISTAMATONJAEPÄTOIVOINEN91

perhe vanhemmuus hopsoa

28.5.2018 tahtisumua

Merkittäviä askeleita: tervetuloa päiväkotiin!

Tänään oli Myyn ensimmäinen päivä päiväkodissa.

Olen välillä hieman haikea, kun mietin Myyn kasvamista ja pieniä askeleita itsenäisyyteen. Tuntuu erikoiselta, että en tule olemaan paikalla Myyn päivässä, enkä tiedä, mitä hän puuhaa päiväkodissa milläkin hetkellä. Tiedän, että joillain äideillä tulee itku, kun lapsi jätetään päiväkotiin ensimmäisiä kertoja. Ajatus päiväkodista ei herättänyt minussa erityistä tunnekuohua, mutta silti hieman jännitin, että jos itken kuitenkin.

Kävimme viime viikolla tutustumassa Myyn ryhmään muutaman tunnin ajan. Tutustumiskäynnistä jäi todella positiivinen olo, sillä Myy oli toisten kanssa kuin kala vedessä ja hoitajat olivat aivan äärettömän ihania! Ryhmän dynamiikka oli todella miellyttävä ja koin, että lapsiin panostetaan paljon.

Tämä tutustumispäivä rauhoitti mieltäni entisestään. Pientä jännityskutkutusta tuntui mahanpohjassa, kun kaarsimme päikyn pihaan, mutta silti päällimmäisenä olo oli rauhallisen itsevarma: kyllä Myy pärjää ja hänestä pidetään hyvää huolta. On myös helpottavaa, että saimme järjestettyä tämän viikon niin, että Myy saa hitaan laskun päiväkotielämään.

Tänään oli lyhyt päivä: vein Myyn hoitoon klo 8:30. Myy innostui kovasti nähdessään toiset lapset, ja halin ja suukon jälkeen hän kirjaimellisesti katosi. Ehdin vain huutaa perään, että heippa, äiti lähtee nyt! Tämä reaktio helpotti omaa lähtemistä, eikä minua kyllä itkettänyt ollenkaan. Olen tosin aika varma, että itkut saattavat Myyn osalta olla vielä edessä, kun hän huomaa, että päikkyyn mennään joka päivä.

Tämän jälkeen ajoin rauhassa kotiin, söin aamupuuroni elokuvaa katsoen, kävin pitkässä suihkussa. En suoraan sanottuna muista, koska viimeksi olen ollut ihan yksin kotona! Nautiskelin kyllä jokaisesta hetkestä.

Hain Myyn päiväkodista hieman klo 11 jälkeen. Vasta päiväkotiin ajellessa aloin murehtia sitä, että Myy ei varsinaisesti huomannut minun lähtevän: onkohan Myy itkenyt minun perääni? Haluan aina sanoa Myylle, että äiti lähtee nyt ja tulee takaisin hakemaan sinua sitten. Mutta eihän asiat mene aina suunnitelmien mukaan – ainakaan taaperon kanssa!

Myy oli iloinen, kun tulin hakemaan häntä. Päivä oli sujunut erinomaisesti. Isoin yllätys oli se, että Myy oli jopa kakannut, joka on kyllä todella poikkeuksellista käytöstä. Lisäksi hän oli syönyt kokonaisen lautasellisen nakkikeittoa, vaikka kotona nirsoilee, minkä ehtii. Kotiinkin Myy lähti iloisin mielin, enkä usko, että joudun häntä väkipakolla raahaamaan huomenna takaisin päikkyyn.

Oli ihanaa, että kaikki oli sujunut hyvin, vaikka tietysti päivän kulussa kuulsi ilmiselvä uutuudenviehätys. Vaikeammat ajat eroamisen, kotiinlähdön ja syömisen suhteen voi olla vielä edessä, sen tiedostan. Huomenna ja ylihuomenna on myöskin lyhyempi päivä tiedossa, mutta vien Myyn päikkyyn jo aamupalalle, kun tänään vein hänet vasta aamupalan jälkeen.

Tämä on myös minun viimeinen työttömyysviikkoni, joten saan rauhassa latailla akkujani vielä hetkisen ennen ensimmäistä aamuvuoroa. Saa nähdä, mihin kesä meitä kuljettaa!

JANIKA

perhe lapset vanhemmuus