Viime aikoina lähimpiä äitiystäviäni on puhututtanut lasten kanssa ulkoileminen. Keskustelin aiheesta pitkät pätkät ystäväni kanssa kun hän linkitti minulle Mutsi ja murupullat -blogin tekstin luettavaksi. Teksti sai minutkin ajattelemaan asennettani ulkoiluun.

En ole ikinä ollut ulkoilmaihminen. Viime syksynä töiden loputtua jäin Myyn kanssa jälleen kotiin. Kotona touhuilimme kaikenlaisia juttuja, mutta koin, että velvollisuuteni on tarjota kotihoidossa olevalle taaperolleni erilaisia virikkeitä päivän aikana, ja tämä merkitsi sitä, että ulos olisi pakko välillä eksyä.

Olimme toki ennenkin käyneet leikkipuistoissa, mutta koen, että silloin meille aukesi täysin uusi maailma. Olihan se erilaista käydä leikkimässä lapsen kanssa, joka käveli itse ympäristöään tutkien. Syksyä seurasi talvi; pakkaset ja lumi eivät ihan aina houkutelleet leikkimään, mutta taas kevään tultua olemme ehdottomasti aktivoituneet ulkoilun suhteen.

Olen edelleen vähän laiska ulkoilija: emme käy ulkona leikkimässä läheskään joka päivä. Motivoituminen uloslähtöön on ajoittain aika hankalaa: pukemistappelut, hissitön talo, rattaiden repiminen varastosta ym. tekijät laskevat mielenkiintoa lähteä välillä paljonkin.

Mielestäni ulos ei tarvitse väkisin vaivautua monta kertaa päivässä tai edes välttämättä joka päivä, mutta hyvä siellä olisi joskus käydä. Siitä on monia hyötyjä ja kuten alussa mainitsemassani blogitekstissäkin kirjoitettiin, ulkoilukin on jokaisen lapsen perustarve, joka tulisi täyttää.

Vaikka ulkoilu ei aina vaikuta kotihiirelle houkuttelevalta vaihtoehdolta, minulla on myös monta asiaa, jotka motivoivat lähtemään ulos ja saavat ulkoilun maistumaan kaikista taisteluista huolimatta. Tässä tämänhetkisistä motivaattoreista muutama:

1. Näen ulkoilun lapsen silmin: jo kotipihassa pyörimisestä saa seikkailun, kun muistaa ihmetellä kaikkia hienoja asioita, esimerkiksi kastematoja. 
2. Menen mukaan leikkeihin: kännykkä taskuun ja hiekkakasalle! Kuinka tylsää on vain möllöttää leikkipuiston reunalla, kun aikaa voi kuluttaa myös leikkien mukana!
3. Sopivat vaatteet: itselleni vaikkapa sadepäivinä iloa tuottaa Myyn ihanat Reiman sadevaatteet. Omien vaatteiden ei tarvitse olla täydelliset, kunhan ajavat asiansa. Tänään minulla oli päällä oleskeluhousut, huppari, kumisaappaat ja oman äitini useamman vuosikymmenen ikäinen sadetakki. Ei siis mitään priimaa ulkoiluvermettä, ja silti tulin kotiin kuivana ja suhtkoht siistinä.
4. Ulos säällä kuin säällä: eri säätilat tarjoavat erilaisia aktiviteetteja! Aurinkoisella säällä ulkoilu ehkä maistuu paremmalle ja pidempään, mutta vesisateella on myös hauska hyppiä lätäköissä ja lotrata kuravedellä.
5. Aika kuluu nopeammin: tämä on ehkä ihmeellisin asia koko ulkoilussa! Joskus aikana ennen lasta lähdin lenkille, ja kun olin mielestäni ollut ulkona jo ”ainakin tunnin” sain usein todeta, että oikeasti olen lähtenyt kotoa 20 minuuttia sitten. Nyt ulkona vierähtää helposti tunti tai pari aivan silmänräpäyksessä.
6. Ylimääräinen energia kuluu tehokkaasti: monella lapsella tämä pitää hyvinkin paikkansa ja nukahtaminenkin tapahtuu aktiviteettien johdosta joskus nopeammin. Itse en ole Myyn kanssa havainnut, että ulkoilulla olisi massiivista muutosta energian määrään tai nukahtamisnopeuteen, mutta halusin tämän silti mainita listassani, koska ulkona on ehdottomasti enemmän tekemistä kuin sisällä päivästä toiseen samoilla leluilla leikkien.
7. Seura: ulkoillessa voi tavata toisia lapsia ja heidän vanhempiaan. Ulos voi järjestää erikseen treffit kavereiden kanssa, tai rohkeasti jutella uusille ja tuntemattomille ihmisille leikkipuistossa lapsen rällästäessä hiekkakasalla ja liukumäessä.

Tänään olimme varustautuneet ulkoiluun koko sadevaatevalikoimallamme. Pukeutumisvaiheessa satoi melko kovasti, kuten oli koko aamun ajan tehnyt. Siinä vaiheessa, kun pääsin sovittamaan päälleni sadetakkia, valuin hikeä ja tukka oli tuhannen takussa silmillä. Aloin katua päätöstäni lähteä ulos, mutta jatkoin silti pukemista sinnikkäästi.

Lähdimme alakerran häkkivarastoon hakemaan rattaista sinne unohtuneita Myyn paksuja sormikkaita kurahanskojen alle. Loppuja sadevaatteita varaston lattialla pukiessamme aloin tosissani tuskastua ja päätin, etten aio tapella Myyn kanssa hetkeäkään ulkona; jos hän heittäytyy jalattomaksi kiukkunuudeliksi, palaamme kotiin siltä istumalta. 

Pääsimme ulos toteamaan, että sade oli loppunut. Kirosin mielessäni, kuinka olin vaivalla etsinyt Myyn sadehattua ikuisuuden tai kuinka oma sadetakkini oli lähinnä hiostava. Päätin kuitenkin hiljentää negatiivisen, ärtyneen sisäisen puheeni, ja keskittyä ulkoiluun.

Vietimme ulkona noin 1,5 tuntia. Kävimme läpi kaikki lähialueen lätäköt. Näimme kaksi kastematoa ja Myy keräsi ämpäriinsä hienoja aarteita, eli muutaman kiven ja kaksi pientä keppiä. Myyn mielestä kivoin leikki oli veden roiskimisen lisäksi kivien heittely lätäköihin. Omasta mielestäni hassuinta (ja söpöintä) oli kun Myy keräsi maasta aina kaksi kiveä, joista toisen hän huomaamattaan usein pudotti. Se ilme, kun toinen kivi oli melkein jokaisella kerralla hukkunut kädestä, oli älyttömän hellyttävä ja hauska.

Se ärtymys, jota alussa lähtiessämme keräsin mieleeni, unohtui melkein heti kun lähdimme liikkeelle ulko-ovelta. Märkä sää ei haitannut ollenkaan ja Myy ei juuri kiukutellut. Kannattava ulkoilureissu päättyi sulassa sovussa, ja Myy sammui päiväunille tyytyväisenä.

JANIKA