Tänään on iskän kuoleman toinen vuosipäivä. 

Huomaan, että suru on jälleen ihan erilaista, mitä se on ollut aiemmin. En enää käytä juurikaan aikaa iskän sairastumisen, ja sitä seuranneiden kokemusten, ajatteluun, vaan muistelen muita, yhteisiä hetkiämme. Olen myös oppinut elämään sen kanssa, että mieleni päälle jäi vielä muutamia kysymyksiä, joihin en tule koskaan saamaan vastausta. 

Mutta kyllä, aina välillä on iskää ikävä.

Iskä sai keuhkosyöpädiagnoosin vuoden 2013 joulukuussa. Taistelu sairautta vastaan kesti yhteensä kaksi vuotta. Alusta asti meille oli selvää, että syöpää ei voi iskän keuhkojen kunnon takia täysin parantaa, mutta yllättävää oli, että iskä jaksoi sisukkaasti taistella noin pitkään.

Yksi kauneimmista ja surullisimmista muistoistani on viimeinen kohtaaminen iskän kanssa. Olin kyseisen torstain ylipuhunut sairaala- ja sairausfobioista kärsivää veljeäni lähtemään Helsinkiin sairaalaan katsomaan iskää. Lääkäri ei uskonut iskän olevan elossa enää seuraavalla viikolla, ja halusin veljeni vielä pääsevän sanomaan iskälle hyvästit, niin ahdistavaa kun se olikin. Saapuessamme iskä oli istumassa sängyllä, vahvasta lääkityksestä hieman kuutamolla. Vietimme aikaa huoneessa noin tunnin jutellen niitä näitä; emme siis lausuneet mitään jäähyväisiä tai rakkaudentunnustuksia. Lähtiessämme suukotin iskää poskelle, vaikka iskä aluksi kielsi tekemästä niin. Juuri, kun olimme astumassa ulos huoneesta, iskä huikkasi perään sen saman lausahduksen, jonka olimme kuulleet miljoona kertaa aina heipat sanoessamme: ”hei, kiltisti ja nätisti sitten”. Nuo sanat olivat viimeiset häneltä minulle, ja merkityksellisempiä viimeisiä sanoja en olisi voinut pyytää. Muisto tästä saa minut edelleen liikuttumaan.

Läheisen syöpätaistelun seuraaminen vierestä on järkyttävää, kuluttavaa ja surullista. Se vaatii voimia, mutta opettaa myös paljon. Omat muistoni iskän taistelusta ovat raskaita ja kipeitä, mutta kaiken kaikkiaan koko asiaa kohtaan koen rauhallista hyväksyntää. Suru ei ole enää niin läsnä, ja ajan myötä oppii taas näkemään asiat uudessa valossa. Syövästä minulta ei juuri syvällisiä ajatuksia irtoa; se on brutaali, ruma sairaus.

Matka iskän kuolemasta tähän päivään on ollut pitkä, sillä näihin kahteen vuoteen on suremisen lisäksi liittynyt tunteja puhelimen ääressä, älytön määrä paperisotaa, tärkeitä tapaamisia sekä taisteluita virallisten tahojen kanssa. Eniten hanttiin on laittanut Nordea; mikään muu taho ei ole tällä tavoin hidastanut ja vaikeuttanut iskän asioiden hoitamista, enkä voi kyllä kiitosta kyseiselle pankille juuri laittaa. Hoidin paljon iskän asioita yksin, sillä niin iskä toivoi asioiden menevän. Viime viikolla suljin vihdoin senkin luvun elämässäni lopettamalla tyhjän kuolinpesän tilin. Olen viimein valmis.

Tänään vien iskän haudalle kynttilän. Saatan muistella häntä ja katsoa vähän kuvia. Aion myös kirota mielessäni sitä, että hän ei ole täällä auttamassa minua autoa koskevien asioiden kanssa, koska nyt olisi hyvät neuvot kalliit. Mutta kaikenkaikkiaan olo on kevyt ja iloinen. Ikävä on ikuista, mutta elämä jatkuu ja muistot jää.

JANIKA