Taapero, kerrostalon hiljaisuus alkaa klo 22!
Voi hitto vieköön. Tiedättekö sen tunteen, kun on unohtanut tehdä jotain tosi oleellista?
Itse tajusin juuri, etten ole muistanut kertoa meidän 1,5-vuotiaalle, että kerrostalon hiljaisuus alkaa klo 22. Aion taatusti tehdä sen heti huomenna. Ehkä Myy ottaa onkeensa, ja lopettaa yöhuudot siihen. Tai huutaa edes vähän hiljempaa.
Meillä on huudettu nyt ainakin kuusi yötä putkeen, ehkä enemmänkin. Kaiken alku ja juuri oli isänpäivän kuumeilut. Ne kuitenkin ovat jo mennyttä elämää, ja nyt syy on varmaankin yhtä aikaa ikenen läpi puskevat yläposkihampaat ja yläkulmahampaat (4 hammasta!). Olemme käyneet lääkärissä, Myyn korvat on tarkastettu ja terveiksi todettu, eli tämä ei voi olla korvatulehdusta. Myy kirkuu välillä kuin pieni demoni, eikä siihen auta sylit, särkylääkkeet tai uhrilahjat kaikkien uskontojen jumalille. Olemme murun kanssa aika voimattomia, eikä auta muu, kuin hyssytellä ja antaa syliä. Itse kärsin päälle nukahtamisvaikeuksista, ja tälläkin hetkellä kello 4:15 Myy ja muru nukkuvat molemmat, mutta itse olen täysin hereillä.
Jotta saisin veren kiertämään ja muutenkin alhaisen verenpaineeni terveelle tasolle, oli pakko googlettaa voiko naapurit hankkia meille häädön huutavan lapsen takia. Omat naapurimme ovat aivan ihania ja ymmärtäväisiä, mutta väkisin tässä alkaa jo huolestuttaa – ehkä meitä jo pian aletaan pommittaa valituslappusilla?
Lukemissani keskusteluissa kaikki naapurit eivät olleet ihan niin ihania, ja jokaisessa keskustelussa ainakin yhdeltä ei herunut ymmärrystä lapsen itkulle. Toisaalta ymmärrän; enhän minäkään tätä jaksaisi kuunnella enää yhtäkään yötä, enkä minä käy edes töissä. Kommentit mm. lapsiperheiden ylijumaluudesta oli kuitenkin aika naurettavia. Ilmeisesti jotkut ajattelevat lapsiperheiden kokevan yöhäirinnän oikeudekseen. Kysellään, että miksi ette tee mitään? Miksi ette hiljennä huutavaa lasta?
Halusin blogiini antaa yhteisen vastauksen näille kaikille ihmettelijöille: täällähän minä teen aivan kaikkeni! Sen lisäksi, että haluaisin suoda sikeät unet naapurilleni, haluaisin suoda ne myös lapselleni ja jopa itselleni. Olen vienyt lääkäriin, olen lääkinnyt. Olen sylitellyt, suukotellut, pitänyt kainalossa, antanut olla omassa sängyssä, tarjonnut tuttia ja uniriepua, nukkunut lapsen jalka suussani ja pää pääni päällä, jotta olisimme poski vasten poskea ikuisesti. Olen seissyt päälläni, tanssinut sambaa, paskonut glitteriä ja puhunut kielillä. Olen koittanut tulkita tähtien asennoista oikeaa hetkeä, jolloin voin laskea lapsen omaan sänkyyn ilman jäätävää demonikirkumista. Olen koittanut tuulennopeudesta laskea, että onko Myy jo tarpeeksi syvässä unessa, ettei se herää kun käännän kylkeä. Jesarilla lapsen suun teippaaminen kiinni on pahoinpitelyä, ja vaikka ei olisi, niin en sitä kuunapäivänä edes naapurisovun eteen tekisi.
Että näin. Jäljellä on enää yksi keino: taaperon informoiminen kerrostalon järjestyssäännöistä.
Ehjiä, unentäyteisiä öitä odotellessa.
– Janika
