Olen aina rakastanut Suomen luontoa, mutta myös kovaan ääneen julistanut, että tyydyn ihailemaan sitä vain kaukaa. Viime vuonna kävin ystäväni luona Rovaniemellä hämmästelemässä Lapin kaunista ruskaa, ja se oli yksi niitä harvoja kertoja, kun vaivauduin metsään asti. Olen kasvanut harjun kupeessa, ja viettänytkin siellä paljon aikaa, mutta en kieltämättä ikinä ole kokenut sitä kovin nautinnollisena asiana.

Tämän lisäksi olen monta vuotta uskotellut itselleni, että kaikki suomalaiset vuodenajat, kesää lukuunottamatta, ovat aivan surkeita. Pimeää, märkää, tylsää ja mitä kaikkea näitä onkaan. Pienen itsetutkiskelun jälkeen totesin, että kesä on ihan kiva, mutta syksy on sitäkin parempi. Löysin sisimmästäni palavan rakkauden juuri sitä kohtaan, mitä olin tolkuttanut kaikille inhoavani: ihana viileys, ihana pimeys, ihana ruska! Jotenkin tänä vuonna olen nauttinut syksystä vielä enemmän, ja siitä taitaa olla kiittäminen kesän lämpöaaltoa. Sain niin tarpeekseni helteistä, että syksy tuntuu entistäkin makeammalta.

Ihanan syksyn saapuessa sisimmissäni heräsi outo kutkutus: metsään olisi päästävä. Tällä kertaa minä olen pyytänyt Murulta, josko mentäisiin hieman nauttimaan Suomen luonnosta. Tämä ei todellakaan ole tapaistani. Uskon, että tämä on merkki siitä, että olen tulossa vanhaksi – tai ainakin kasvamassa aikuiseksi. Olemme ottaneet yhtäkkisen rakkauteni eräjormailua kohtaan varovaisesti vastaan. Kaikki tämä on oikeastaan lähtenyt liikkeelle halustani käydä poimimassa sieniä.

Ensimmäisellä kerralla käytiin koko perheen voimin läheisellä pururadalla kävelemässä ärsyttävää reittiä ja löytämässä pelkkiä myrkkysieniä. Kokemus toi mieleen edeltävien vuosien metsävihani, mutta ilmeisesti ei tarpeeksi, sillä olin pyytämässä sienenpoimintaseuraa heti seuraavalla viikolla uudelleen. Toisella kertaa jätimme Myyn kotiin, ja menimme metsään kahdestaan Murun kanssa. Löysimme lampaankääpää, ja tämä tuntui uskomattomalta erävoitolta. Intoa ei laskenut edes yritykseni päästää itseni päiviltä; sienestyksen päätteeksi kaaduin oikein kunnolla, ja päädyinkin ensiapuun vaivojeni takia kahdesti. Ei haitannut vaivat ja kivut, kun sai kotona syödä lampaankääpärisottoa itse poimituista sienistä!

Tänään lähdimme ystäväperheen kanssa vähän seikkailemaan Kintulammen luonnonpuistoon. Emme samoilleet kovin syvälle metsään, sillä meillä oli mukana kaksi taaperoa, mutta päädyimme Kirkkokiven laavulle syömään eväitä.

Evääksi otimme kahvia, kaakaota, makkaraa ja suklaabanaaneita. Lisäksi loppuun teimme muutamat S’moresit ja paahdoimme vaahtokarkkeja. Lapset juoksivat lähistöllä pitkin mättäitä ja kiljuivat riemusta. Ystäväperheen koirakin oli elementissään, ja painoi poluilla menemään kuin pieni karvasukkula. Laavu oli kaunis paikka, johon mahtui kerralla useampikin porukka. Laavun yhteydessä oli myös vaja täynnä valmiita polttopuita, sekä erittäin siisti ulkovessa. Reitit olivat todella selkeästi merkitty ja helppokulkuisia, ja kävikin jo mielessä, että joskus menemme samoilemaan reiteille niin, että pääsemme kävelemään hieman pidemmälle.

Olimme todella yllättyneitä, että meillä vierähti reissulla monta tuntia! Lähdimme luonnonpuistoon suoraan päiväuniajan jälkeen, ja palatessamme Myy painuikin suoraan iltapuurolle ja nukkumaan. Ehdimme jo autolle palatessa suunnitella, että teemme tällaisen retken vielä lähiaikoina uudestaan. Sitä odotellessa! Sisäinen eräjormani kihisee innosta.

JANIKA