Kävimme Päivä Tukholmassa -risteilyllä, ja törmäsin jälleen erääseen seikkaan, joka kummastutti ja ahdisti minua: täysin vieraat ihmiset ottamassa kuvia heille vieraista lapsista.

Tiedostan, että tästä asiasta ahdistumisen syynä on varmasti osittain se, että olen pidättäytyvä ja vetäytyvä supisuomalainen ihminen. Toisissa kulttuureissa avoimuus ja sosiaalisuus ovat enemmän normeja, lapset ovat räikeämmin näkyvillä ja käsite perheestä voi olla hyvinkin laaja. Somekanavat täyttyvät jopa etäisten sukulaisten kuvista; ”look, this is my cousin’s daughter”.

Joillekin suloiset, tuntemattomat lapset somessa ja kotivideoissa ovat ilmeisesti vain hauska yksityiskohta, mutta entäs me vanhemmat, jotka eivät halua asettaa lastaan mannekiiniksi oudoille ihmisille? Vaikka kuinka pohdin asiaa, en silti osaa ymmärtää ajatusta tällaisen takana. Tukholmassa italialainen, vanha mies kuvasi minua, ystävääni ja lapsiamme videokameralla täysin estottomasti, kunnes huomautimme asiasta hänelle. Puhumattakaan siitä kerrasta, kun Helsingin metrossa täysin tuntematon mies kuvasi Myytä rattaissa istumassa. Ja nämä molemmat kerrat tapahtuivat luvatta, hieman jopa salailevasti. Kuinka monelle aikuisellekaan tulee hyvä olo siitä, että vieras ihminen ottaa kuvan, ja lähtee sitten paikalta? Saati sitten, kun kyseessä on viaton ja (toistaiseksi) puolustuskyvytön lapsi. Näiden ajatusten pohjalta minua suututtaa, että joku ihminen kokee oikeudekseen tallentaa ja jakaa lapseni kasvoja minne tykkää.

Tiedän tämän olevan kova pala minulle, sillä olen erittäin tarkka yksityisyyden säilyttämisestä (mitä nyt pidän julkista blogia). Jaan kasvokuvia vain yleisölle, jonka koen tuntevani tarpeeksi hyvin. Myy kerää herkästi paljon huomiota julkisella paikalla, sillä punatukkaisuus herättää ihmisissä paljon tunteita. Olemme saaneet ihastelevia kommentteja Myyn ensimmäisistä elinviikoista alkaen, ja kommentit kyllä lämmittävät sydäntäni.

Huomionsaamisen varjopuolena on, että sitä voidaan antaa myös väärällä tavalla, epäkunnioittavasti. Lapseni ei ole mikään esittelymalli, josta on sopivaa ilman lupaa nappailla kuvia ja mahdollisesti myös jakaa niitä eteenpäin.

Myyn ollessa parin kuukauden ikäinen, vedimme tiukan linjauksen somen ja valokuvaamisen suhteen: pyysimme lähipiiriltämme ja ystäviltämme, ettei kukaan kuvaisi Myytä tai jakaisi hänen kuviaan ilman lupaa. Jos Myyn kasvot ovat näkyneet jossain julkisesti, kuva on ollut tarkoin harkittu ja meidän molempien siunaama. Tätä pyyntöä kaikki vaikuttavat kunnioittavan, ja olen siitä kovin onnellinen. 

Valitettavasti pyyntö kuitenkin kumpusi muutamasta kokemuksesta, joissa koimme henkilöiden käytöksen epämukavaksi. Esimerkiksi lausahdus ”otin Myystä niin hauskan kuvan ja jaoin sen parille mun Snapchat-kaverille” on jäänyt mieleeni kummittelemaan, sillä koin lapseni joutuneen inhottavan naureskelun kohteeksi ilman kykyä puolustautua sellaiselta. Tuli tarve vetää samat rajat koko lähipiirille, sillä emme itsekään kovin auliisti jaa kuvia Myystä someen.

Toiset vanhemmat eivät välttämättä ole vetäneet näin tiukkoja rajoja näiden asioiden suhteen, tai ahdistu moisesta, ja se on myös ihan okei – nämä ovat jälleen perheiden sisäisiä päätöksiä! Mutta on päätös mikä tahansa, sitä tulee kunnioittaa.

JANIKA